Some free zone

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia sosiaalisen median käyttäjiä siellä ruudun toisella puolella on. Oletteko niin sanottuja diginatiiveja, itseni kaltaisia väliinputoajia vai vanhemman ikäluokan edustajia, jotka ovat hypänneet somekulttuuriin selkeästi vasta aikuisiällä? Vai oletteko kenties onnistuneet jotenkin pysymään kokonaan somen ulkopuolella? (Hahaa, viimeinen oli kompa, koska lukemalla tätä blogia kulutat osaltasi somea.)

Täytän tänä vuonna 30 ja kuulun luultavasti viimeisiin sukupolviin, joille some ei ollut vielä osa nuoruutta. En kuulunut edes irc-galleriaan, joka silloin kyllä oli jo olemassa ja johon jotkut laittoivat kuvia. Kavereiden kanssa läheteltiin perinteisiä tekstiviestejä (rajoitetusti ja vain jos oli oikeaa asiaa, koska ne maksoivat) tai soitettiin puhelu, voitaisiinko nähdä. Kirjeitäkin kirjoitettiin (miten vanhanaikaiselta se kuulostaa!).

Ruutuajasta ei ollut puhetta, koska ruutuja oli vain rajallisesti: perheen yhteinen tietokone sekä kuvaputkitelkkari, jossa oli dvd-soitin elokuvien katsomista varten. Ei ollut älypuhelimia, padeja, snäppejä, instoja, faceja, whatsappeja, twittereitä tai mesejä (no, okei, mese oli tietokoneella ja käytin sitä ehkä yhteensä viisi kertaa). Kukaan ei ollut koko ajan tavoitettavissa eikä kukaan edes olettanut sitä.

Olen maalta kotoisin ja linnunlaulun höystämä hiljaisuus on aina ollut houkuttelevampi äänimaisema kuin piippailevat laitteet. En ole tottunut olemaan aina ulottuvilla vain yhden napinpainalluksen päässä. Siksi olen sopeutunut aika ristiriitaisesti nykyiseen somekulttuuriin. Olen Facebookissa ja nyttemin blogin puolesta myös Instagramissa, mutta enemmän ne ovat minulle työkaluja kuin viihdettä. Joskus olisi paljon kivempi olla teillä tietämättömillä kuin uutisvirrassa toisten seinällä tai uusien ilmoitusten saavutettavissa. Nuorenakaan en pitänyt siitä, että vanhemmat pakottivat pitämään kännykkää mukana – kaiken varalta.

Tavoittamattomuudessa on kyse myös vapaudesta, ihan jo periaatteen tasolla. (Ei siitä, etteikö välittäisi ihmisistä, jotka puhelimen tai somen toisessa päässä ovat.) Nyttemmin ajattelen kylläkin, että on paikallaan, että kaikkein läheisimmät saavat kiinni nopeasti, mutta somen suhteen tämä tuttujen ja tuntemattomien joukko laajeneekin sitten jo aika paljon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidän kuitenkin blogia ja luon itsekin näin ollen somekulttuuria. Välillä koen sen ristiriitaisena, sillä minulla on usein aidosti annettavaa ja blogi on siihen mainio kanava sekä keino toteuttaa luovuutta, mutta toisaalta välillä haluaisin kadota kokonaan internetistä, viskata puhelimen pois ja kadota jonnekin periferiaan, jossa ihmiset kohdataan vain kasvokkain eikä kukaan odota päivityksiä tai aktiivisuutta. Paluu sellaiseen yhteiskuntaan on kuitenkin utopiaa, ja jo ihan työelämän kelkassa pysyäkseen on hallittava eri somekanavia ja tarkkailtava sähköpostia. En ole mikään online-ihminen enkä ihmettele, että nykyään sisällöntuottaja on monelle jo ihan ammatti, niin paljon se vie aikaa ja aika on kallista.

Itselläni on parannettavaa siinä, etten ota somettamisesta paineita. Pidän kyllä usein jopa rentouttavana sitä, että voin selailla muiden juttuja lempiblogeistani tai Instagramista – silloin kun huvittaa. Yksityishenkilönäkään en oikeastaan koe paineita olla aktiivinen somessa. Kuitenkin ehkä tämä jonkinlainen bloggaajarooli asettaa joskus paineita siitä, että pitäisi tuottaa itse enemmän, useammin ja laadukkaampaa materiaalia myös somen puolelle. Vaakakupeissa tasapainottelevat toisaalta halu kehittyä ja kehittää blogia ja sen (some)imagoa, toisaalta vapaus olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu.

Niin kauan, kun minulle ei makseta sisällöntuottamisesta, pitäisi kuitenkin voida halutessaan olla huolettoman laiska somen suhteen. Some on hyvä markkinointi- ja yhteydenpitokanava ja sillä voi saada paljon hyödyllistä aikaan, mutta sen ei pitäisi kääntyä itseään vastaan, uudeksi stressin aiheuttajaksi. Se ei kuitenkaan ole minulle ansiotyötä, ainakaan tällä hetkellä. Todellisuudessa ihmisillä on niin paljon seurattavaa, että somesta aina löytyy jotakin mielenkiintoista, eivätkä yhden ihmisen kuulumiset tai kulumatta jättämiset keikuta venettä kumpaankaan suuntaan. Sen kun muistaisi! Ei pidä tehdä itsestään liian tärkeää.

Eräällä kurssilla meidän piti visioida median lähitulevaisuutta, jolloin muun muassa puettavan teknologian (“silmälasit”, asusteet, jopa vaatteet) veikataan yleistyvän ja tavallistuvan, kun hinnat saadaan laskemaan. Älykellot ovat tästä esimakua. Puettava teknologia mahdollistaisi uutisten jatkuvan päivittymisen kirjaimellisesti iholle. Oma näkemykseni oli, että vaikka teknologia koko ajan kehittyisi, tiedon vastaanottokyky pysyy ihmisellä kuitenkin aina rajallisena. Ihanteeni olisikin varata tietty aika päivästä (tai viikosta) somen selaamiseen tai päivittämiseen, ja antaa muun ajan olla vapaasti kokonaan some free zone. Puhelinkin on tietyllä tavalla asuste, mutta välillä sekin saisi rauhassa unohtua laukkuun pitemmäksikin aikaa.

On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joihin en omassa elämässäni toivoisi somen kuuluvan: ruokapöytä, kuulumisten vaihto puolison kanssa, lapsen kaipaama huomio, hetki vähän ennen nukkumaanmenoa. Näin some pysyy parhaimmillaan mukavana juttuna, joka ei ala ahdistaa. Joskus onnistun paremmin, joskus en. Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole pitkään aikaan laittanut blogin puolesta mitään mihinkään kanavaan. Oikeasti pitäisi vain onnitella itseään, että on tehnyt jotain muuta. Itsekään bloggaajana en siis pidä somea lähtökohtaisesti huonona asiana, mutta siinä on omat vaaransa. Kaikkia se ei välttämättä ahdista koskaan. Omasta sometuksestaan on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja somelomaa kaivatessaan ottaa sitä hyvällä omallatunnolla, esimerkiksi nyt kesäloman yhteydessä.

Koetteko te paineita siitä, että pitäisi olla aktiivinen somessa? Vai onko se yhtä luontaista kuin muukin sosiaalinen elämä?

 

Maaret Kallio: Lujasti lempeä

Asiassa on vain yksi iso mutta. Ihminen ei ole kone. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maaret Kallion Lujasti lempeä (2016) kieltäytyy olemasta self-help -opas. Lujasti lempeistä blogikirjoituksistaan tunnettu psykoterapeutti haluaa tuoda superihmisten supersuoritettuun superelämään lempeyttä ja itseensä pettyneille sohvaanjämähtäjille lujuutta. Teos koostuu luvuista, joissa pohditaan muun muassa viisasta vaativuutta, reippaan tytön syndroomaa ja sopivan pelottavaa elämää.

Oma lempparini oli luku koneen pysäyttämisestä. Ja yksinkertainen huomautus, että ihminen ei tosiaan ole kone, jonka voisi ohjelmoida hankaluuksia ja hitautta vastaan. Silti monesti oletamme ja odotamme sitä niin muilta kuin itseltämme! Kallio korostaa kovasti läheisten ihmisten merkitystä ja sitä, ettei kenenkään tarvitse jaksaa yksin. Ihmisen kokoinen elämä riittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kallio kirjoittaa hyvin ja tekstit ovat lukemisen arvoisia, antavatpa muutamia ajatuksiakin. Osa jutuista pysyy melko yleisellä tasolla, osassa päästään hieman syvemmälle. Kirjassa puhutaan paljon superelämästä, jota luulemme meiltä vaadittavan. Instagramissa ja sisustuslehdissä näkyy täydellisiä koteja, pitäisi treenata ja kokata luomua, olla samalla rento ja iloinen puoliso ja vanhempi sekä menestyä uralla. Hallita kaikkea täysillä yhtä aikaa.

Supersuorittamisesta johtuva riittämättömyydentunne on kai melko yleistä nykyään. En halua vähätellä, mutta mielestäni kyseiset asiat ovat kuitenkin niin sanottuja ensimmäisen maailman ongelmia. Korkeasti koulutettujen, työssä menestyvien, hulppean asunnon sekä tuttavapiirin omistavien ihmisten ongelmia. Siis ihmisten, joilla on jo kaikkea! Ihmisten, joiden sisään on kasvanut kaikivoipaisuuden illuusio, jota yritetään täyttää viimeistä pisaraa myöten. Paradoksaalista… En haluaisi menestyä koskaan niin pitkälle elämässä, että unohtaisin olevani onnellinen.

Sillä jos olet oikeasti elossa, niin myrskyjä, karille ajamisia, murheita ja epäonnea on tarjolla jatkossakin. Mutta niin myös onnea, iloa, rakkautta, myötätuntoa ja toinen toisiinsa liittymistä. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä.

Maaret Kallio: Lujasti lempeä
WSOY, 2016
223 s.

Omenapuun opetus

Omenapuut ovat olleet sydämen asia minulle jo lapsesta asti ja olen aina toivonut, että meillä (nykyisemmin lapsuudenkotini pihalla) olisi vielä joskus omenoita tuottava puu. Sellainen, johon voisi kiinnittää keinun ja jossa voisi kiipeillä, ja joka kukkii keväisin kuin morsian ja josta syyskuussa ropisee omppuja niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Mutta omenapuut eivät ole koskaan menestyneet meillä. Tontti on sen verran metsän laidassa, ettei humuksinen metsämaa ole koskaan kelvannut nirsoille omenapuuntaimille. (Jätän tässä nyt mainitsematta, että naapurin tontilla omenapuut kyllä ovat selviytyneet.) Huolenpitoyrityksistä huolimatta suurin osa alkuperäisistä taimista on joidenkin vuosien sinnittelyn jälkeen kuollut pois. Kaikki paitsi yksi. Se on istutettu valehtelematta noin parikymmentä vuotta sitten ja se on edelleen hengissä!
Se on kaikki nämä vuodet kitkutellut pienen taimen kokoisena näyttäen useimmiten kituvalta oksalta, joskus se on saanut koristeekseen muutaman kukkasen, mutta yhtään omenaa siitä ei ole ikinä tullut. Ja se on aina ollut minua reilusti lyhyempi, monesti yltänyt vain vyötärön korkeudelle. Myyrät ovat suihkineet sen alitse jättäen multakekoja jälkeensä, jänikset ovat yrittäneet nakerrella sitä, viereinen koivu on juonut sille tarkoitetun veden. Se on ollut kuin elävä kuollut, toivoton tapaus. Tätä kevättä on odoteltu jo 20 vuotta.
Ja nyt. Lapsuudenkodissani viimeksi piipahtaessa tarkistin tietysti optimistisena taas “omenapuuni” tilanteen, kuten joka kevät. Suuni oli loksahtaa sijoiltaan. Se oli kasvanut hieman pituutta, juuri ja juuri ohitseni. Ja sen oksat olivat täynnä ihania, vaaleanpunaisia nuppuja! Niitä oli kymmeniä! Siinä pienessä, mitättömässä varressa. Se tuntui uskomattomalta! Olen lähes varma, että syksyllä se tuottaa ensimmäiset omenansa, mutta vaikkei niin kävisikään, tämä on jo voitto! Voin aavistaa tässä jotakin siitä ilosta, jota vuosia vauvan tuloa odottanut pariskunta tuntee katsoessaan ensimmäistä kertaa positiivista raskaustestiä. Mahdottomasta on tullutkin mahdollinen, vaikka vuosi on näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmat.
Ja minä olen niin ylpeä pikku omenapuustani! Olen ehtinyt kauan sitten muuttaa jo kotoa pois, mutta sain vielä nähdä sen päivän, kun puuni puhkeaa kukkaan, todella puhkeaa. Minulla (meillä) on kyllä toinenkin “omenapuu”. Sain taimen sukulaisilta yo-juhlissa, ja kaiken nähneenä tökkäsin sen kasvamaan keskelle entistä kasvimaata, hedelmällisimpään multaan koko tontilla. Se on kyllä kasvanut silminnähden, vaikka sitäkin ovat olosuhteet kovin koetelleet. (Alimmainen kuva on siitä.) Olen iloinnut sen paremmasta menestyksestä lajitovereihinsa nähden, mutta kituvan, vuosikymmenet sinnitelleen ja aina vain kutistuneen taimen kukkaan puhkeaminen on suoranainen ihme. Sillä ei ollut pohjallaan samoja lähtökohtia kuin isommalla pikkuveikallaan.
Ja minulla kun on taipumus ajatella symbolisesti, näen tässä luonnon ihmeessä toivon pilkahduksen jokaiseen toivottomaan tilanteeseen. Saatamme kylvää hyvän siemeniä ympärillemme koskaan edes näkemättä tuloksia. Mutta mahdottomat tilanteet, menetetyt tapaukset voivat puhjeta kukkaan. Joskus, jonain vuonna, juuri silloin, kun mikään ei meidän silmissämme näytä muuttuneen: ihme voi tapahtua. Kaikki on mahdollista. Hyvä ei mene hukkaan, vaikkei vaikutusta olisi itse todistamassa. Ja joskus, useinkin, voi saada itsekin jotakin ihan vain lahjana, jotakin yllättävää, sellaistakin, mitä ei olisi itse osannut edes toivoa.
What plant we in this apple-tree?
Buds, which the breath of summer days
Shall lengthen into leafy sprays;
Boughs where the thrush, with crimson breast,
Shall haunt and sing and hide her nest;
We plant upon the sunny lea,
A shadow for the noontide hour,
A shelter for the summer shower,
When we plant the apple-tree.
William Cullen Bryant (1794–1878)