Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Lämpiminä iltoina Marie-Laure avaa huoneensa ikkunan ja kuulostelee illanhämyä, joka lankeaa raukeana ja rauhallisena parvekkeelle, satulakatoille ja savupiipuille, kunnes todelliset kotikulmat ja niiden pienoismalli sekoittuvat hänen mielessään.
[–]
Isä pyyhkäisee hiussuortuvia hänen korviltaan ja lennättää häntä korkealla päänsä yllä. Isä sanoo, että hän on isän oma ihme, émerveillement. Isä sanoo, ettei ikinä jätä häntä, ei ikimaailmassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (2015) on kyllä paras lukemani romaani pitkään aikaan. Teos kertoo päällekkäin kahden erilaisen nuoren tarinaa toisen maailmansodan jaloissa. Romaanin rakenne on oivallinen ja saa jännityksen säilymään loppuun asti. Teos liikkuu koko ajan monilla eri tasoilla niin ajan, paikan kuin henkilöiden suhteen. Kieli on kaunista, kuvailevaa, sitä on miellyttävä lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen toinen päähenkilö, Marie-Laure, on sokea ranskalainen tyttö, jolle Pariisin luonnontieteellisessä museossa työskentelevä isä on kaikki kaikessa. Kaksikon suhdetta kuvataan liikuttavan hellyttävästi. Marie-Laure pitää Jules Vernen seikkailuista ja on kiinnostunut kaikista luonnon ihmeellisyyksistä – erityisesti simpukat ja kotilot ovat hänen suosikkejaan.

Sodan alettua Marie-Laure ja isä joutuvat pakenemaan Etelä-Ranskaan, Saint-Malon merenrantakaupunkiin, jossa tutustuvat erikoiseen Etienne-setään, jolla on oma radiolähetin. Kaupunki joutuu lopulta ahtaalle piirityksen vuoksi eikä sokean tytön ole helppo selvitä kaaoksen keskellä. Tarinan läpäisee myös sadunomainen, monen halajama jalokivi, johon liittyy uskomuksia kirouksesta, ja joka pompahtelee esiin tuomaan lisäjännitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samaan aikaan Marie-Lauren tarinan kanssa kerrotaan saksalaisesta, orvosta Werneristä, joka näppäränä ja valkohiuksisena nuorukaisena ajautuu natsien pitämään, nuorille pojille tarkoitettuun sotakouluun, jossa armoa ei tunneta. Juonta ja käänteitä paljastamatta en voi kauheasti spekuloida lukukokemustani, vaikka kovasti tekisi mieli! Kuitenkin ylipäätään minusta Wernerin maailma näyttäytyi kovempana ja julmempana kuin Marie-Lauren, joka sokeudestaan huolimatta oli tietynlaisen hoivan piirissä sodankin sytyttyä. Radioista kiinnostuneen Wernerin tarina leikkaa ihmeellisesti Marie-Lauren tarinaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluasin niin sanoa mielipiteeni lopusta, mutten sano, etten pilaa lukukokemustanne. Kannattaa nimittäin lukea tämä, ja varata vähän aikaa, koska se ei ole kevyemmästä päästä. En yleensä pidä pitkistä kirjoista, koska niitä on niin hidas lukea, mutta toisaalta oli myös ihanaa uppoutua tarinaan ihan kunnolla ja lukea vähitellen eteenpäin. Parisen kuukautta luin tätä, joten Marie-Laure ja Werner tulivat läheisiksi.

Kirja sai itkemään ja liikuttumaan useammassa kuin yhdessä kohdassa. Kuitenkin haikeuden lisäksi mukana on kylliksi niitä kauniita ja iloisia hetkiä keventämässä, ettei se ole läpeensä synkkä. Hyvinkin lyhyet kappaleet vievät tarinaa eteenpäin nykäyksittäin, tästä ratkaisusta pidin erityisesti. Lisäksi minua miellytti kovasti sen sijoittuminen oikeaan kontekstiin, Eurooppaan maailmansodan aikana. Myönnän, että minä ainakin olen mieltänyt monet historian tapahtumat romaanien kautta, jotka väläyttävät kuvitteellisia ihmiskohtaloita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Doerrin teos liippaa muuten aika läheltä sitä tyyliä, mitä itsekin kirjoitan tällä hetkellä (nyt tosin meneillään piitkä luova tauko). En siis tietenkään tarkoita, että noin hyvin kirjottaisin, mutta tuo on se tyyli, mitä haen. Minulla on nimittäin ollut tässä jo pari vuotta kesken käsikirjoitus, joka kertoo juuri samaisesta ajasta ja sodastakin, mutta Suomessa, ja siinäkin on hieman aikahyppäyksiä, ei tosin tuollaista täysin päällekkäistä kerrontatapaa. Jos osaisin kirjoittaa mestariteoksen, tämä Doerrin kirja voisi olla tyylillisesti ja aiheellisesti lähellä sitä, mitä haluasin. Siksi pidinkin siitä niin kovasti. Mutta minä kirjoitan tietysti Suomesta, siitä minkä minä tunnen ja mihin minulla on siteitä parin sukupolven takaa.

   “Tiedätkö Etienne, mitä tapahtuu”, madame Manec kysyy toiselta puolelta keittiötä, “kun kiehuvaan veteen pudottaa sammakon?”
   “Te varmaan kerrotte.”
   “Se hyppää pois. Mutta tiedätkö, mitä tapahtuu, kun sammakon panee kattilaan, jossa on viielää vettä, ja antaa veden sitten hiljalleen lämmetä kiehumispisteeseen? Tiedätkö, mitä silloin tapahtuu?”
Marie-Laure odottaa. Perunoista nousee höyryä.
Madame Manec sanoo: “Sammakko kiehuu.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe [All the Light We Cannot See]
WSOY, 2015 [2014]
543 s.

Teatteri: Kolme sisarta

kolme sisarta
Kuvat Kaupunginteatterin sivuilta.

Ainoastaan suru seuralaistaan rakastaa.

Kävin pitkästä aikaa isomman tuotannon teatterissa, katsomassa viikonloppuna nimittäin Jyväskylän kaupunginteatterin sovituksen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kolme sisarta. Näytelmän on ohjannut Hilkka–Liisa Iivanainen ja päärooleissa nähdään Hanna Liinoja, Tytti Vänskä, Saara Jokiaho sekä Aaro Vuotila.

Oli aika erikoista olla katsomassa näytelmää, jonka käsikirjoituksen olin juuri lukenut. Ja nimenomaan juuri tämän sovituksen, joka lavalla nähtiin. Lukeminen ja katsominen liittyivät dramaturgian oppimistehtävään, jossa käsikirjoituksen pohjalta piti miettiä, minkälaisen dramatisoinnin itse tekisi, ja käydä sitten katsomassa valmis näytelmä. Oli outoa, kun repliikit olivat tuttuja, ja toteutus luonnollisesti erilainen kuin omassa päässä oli kuvitellut.

kolme sisarta 2

Esitys oli kuitenkin hieno ja vaikuttava. Missään määrin onnellinen kertomushan Kolme sisarta ei ole. Draamaa isolla deellä. Tarina kertoo kolmesta sisaresta (Olga, Maša ja Irina) ja heidän veljestään entisajan Venäjällä. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet ja niin kodin seinät ja kuin koko syrjäinen kaupunki tuntuvat hieman ahtailta, varsinkin kun Andrei-veljen vaimo Nataša haluaa olla rouva talossa. Sisarukset ovat onnettomia ja kaipaavat Moskovaan, joka näyttäytyy unelmien ja mahdollisuuksien kaupunkina. Suhteet miehiin ovat sotkuisia eikä onnea näytä löytyvän helposti rakkausrintamallakaan. Traagisin hahmo on minusta keskimmäinen sisar, Maša (alla), jonka roolin Tytti Vänskä tulkitsee vaikuttavasti.

kolme sisarta 3

Esityksessä on paljon lauluja, ja lavastus ja puvustus toimivat hienosti. Varsinkin väliajan jälkeen lavastuksessa noustaan vielä uudelle tasolle. Mietin käsikirjoitusta lukiessani koko ajan, kuinka ihmeessä lasiveranta tullaan toteuttamaan, mutta siinä oli onnistuttu oikein mallikkaasti. Ammattilaiset asialla. Venäjän kielessä käytetään paljon lempinimiä, joten muutenkin vaikeista ja pitkistä nimistä oli välillä vaikea pysyä perillä, kuka on kuka, koska välillä henkilöitä kutsuttiin sukunimillä, välillä etu- tai lempinimillä.

Lempihahmoni näytelmässä oli ehkäpä vanhin sisar eli hillitty Olga (Hanna Liinoja), joka tässä sovituksessa oli nuorimmaiselle ikäeronkin puolesta kuin äiti. Näytelmän esittämistä jatketaan keväällä, joten vielä ehtii käydä katsomassa. Itsekin hyödynsin ensi kertaa opiskelijoiden viimetippalipun: kahdeksalla eurolla ammattiteatteriin, ei paha!

 

 

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Vauvoille käy niin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minäkin tutustuin vihdoin Tuomas Kyrön suosittuun Mielensäpahoittajaan lukemalla uutukaisen Mielensäpahoittajan Suomi (2017). En tiedä, etenevätkö teokset kronologisesti, mutta ihan hyvin sain tästä kiinni, vaikken ole aiempia osia lukenut. Olenpa kuullut sellaistakin sanottavan, että sarjan olisi kannattanut jo päättyä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittajaan, mutta en osaa sitä kommentoida, kun minulla ei ole vertailukohtaa luettuani vain tämän yhden.

Yllätyin, kuinka sympaattinen hahmo Mielensäpahoittaja onkaan. Luulin hänen olevan hahmo, jolle lukija voi nauraa, mutta hänen puolelleen halusikin vain asettua, toki toisinaan hymynhäivähdyksen kera. Hahmosta ja kirjoitustavasta tuli intuitiolla vähän mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tai Hamsterit. Elämän asioiden pohdiskelua ja pyörittelyä. Sysi-Suomessa asuva Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä milloin mistäkin (yleensä uudesta ja oudosta), mutta on kuitenkin hyväsydäminen ja loppujen lopuksi aika pehmo.

Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme voi enää palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielensäpahoittajan Suomi liittyy selkeästi Suomi 100 -juhlavuoden teemaan, koska siinä käydään Suomen historiaa läpi Mielensäpahoittajan silmälasien läpi. Kaikki merkittävät tapahtumat puidaan ja samalla Mielensäpähoittajan itsensä vaiheita nykyaikaan asti. Tarinoita kuuntelee likka, päähenkilön lapsenlapsi.

Osa historian tapahtumista kuulostaa hieman päälleliimatuilta ja siksipä minusta kirjan paras anti onkin itse Mielensäpahoittajan ja tämän vaimon eli emännän tarina päiväkirjoineen, joka kulkee siellä lomassa. Lopussa tuli muutama kyynelkin tirautettua. Koskettavaa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään, enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä olisin olemassa, mutta ilman emäntää toinen ihminen. Mitä olisinkaan tehnyt, tyhmyyksiä. Kaikki riippuu kaikista muista, ihmisen kierto on kumma.

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY, 2017
277 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

“You know… when one is so terribly sad, one loves sunsets…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn todellinen klassikko, Pikku prinssi, kaivautui muuttopuuhissa kirjahyllyn uumenista esiin, tarkemmin sanottuna englanninkielinen versio siitä. Muutama viikko muuttoon ja täällä on pakkailtu jo enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Pahvilaatikoita ja jätesäkkejä lojuu nurkissa odottamassa uutta osoitetta.

En voinut olla selailematta Pikku prinssiä ja siinähän se tuli lukaistua yhtenä iltana. En ollut pitkiin aikoihin pitänyt teosta edes kädessä, vaikka toki olen nuorena pariinkin kertaan lukenut. Nopeahan se on lukaista, kuvia ja väljää tekstiä. Täynnä viisauksia ja lempeää filosofiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikku prinssihän on kirjoitettu lapsille, ja siinä ihmetellään aikuisten maailman kummallisuuksia. Se on kuitenkin samalla myös aikuisille, ja minäkin näin sen nyt aikuisena eri tavalla, siinä oli jotakin koskettavaa. Tarinassahan kertoja haaksirikkoutuu lentokoneonnettomuudessa keskelle Saharan autiomaata, jossa tapaa sitten pikkuruiselta planeetalta saapuneen Pikku prinssin. Tämän erikoisen pojan myötä kertoja oppii näkemään asioita eri tavalla. Kirjassa on haikeutta ja kauneutta.

Lempikohtani kirjassa on se, kun Pikku prinssi tapaa ketun, joka toivoo, että tämä kesyttäisi sen. Myös kuvaus Pikku prinssin ja ruusun suhteesta on jotenkin lämmittävä. Ennen ajattelin, että ruusu on vain ruusu, mutta nyt näen sen rakastetun metaforana. Ihana kirja.

“But if you tame me, my life will be full of sunshine. I shall recognise the sound of a step different from all others. [—] So it will be marvellous when you have tamed me! Wheat, which is also golden, remind me of you. And I shall love the sound of the wind in the wheat…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Goodbye”, said the fox. “Now here is my secret. It is very simple. It is only with one´s heart that one can see clearly. What is essential is invisible to the eye.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Men have forgotten this basic truth”, said the fox. “But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible forever.”

 

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince
Wordsworth Editions, 1995 [1944]
109 s.

 

Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s. 

 

Sydän sopivasti kallellaan

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne sua niin, nenänpäästä varpaisiin

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän
Sä tulit käymään vaan
On mulla silti takiasi aina
Sydän vähän kallellaan 

Paula Vesala

Kiitollinen ❤
Ja äärimmäisen rikas, kun saan olla kahden maailman rakkaimman tytön äiti.
Omat aarteeni ❤

 

Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Me

 

Sinä ja minä
Satamassa katsomassa samaan suuntaan
Tai toisiimme

 

 

Sinä ja minä
Ja sinun siniset merisilmäsi
Minun kaipaava katseeni
Sinä ja minä
Vääntämässä ja taistelemassa uhmaikäisen kanssa
Kiristyvät hermot kuin helleilman raskaus ennen ukkosta
Sinä ja minä
Yrittämässä ymmärtää toisiamme
Oppimassa meitä ja maailmaa
Sinä ja minä
Hellepäivän iltana nojailemassa parvekkeen kaiteeseen
Hiljaisuus ja hetken lepo
Sinä ja minä
Uupuneina, mutta kiitollisin mielin
Keittiössä unohdettu kaaos

 

Sinä ja minä
Tekemässä hulluja päätöksiä
Ja nauramassa niille

 

 

Sinä ja minä
Ihanan tavallisena viikonloppuaamuna
Lapsen aurinkosilmät ja omenaposket
Sinä ja minä
Välillä ihan kahdestaan
Kohdatuksi tulemisen kauneus
Sinä ja minä
Ja arkisen juhlava kestorakkaus
Tiistaipäivän glamour-kukkakimppu keittiönpöydällä
Tästä en luovu.

Shakespeare: Romeo ja Julia

Prologi

Kaks perhettä, yht’ arvokasta ihan,
Veronan kaupungissa kumpikin,
nous uuteen kiistaan vanhan vihan,
veriinsä naapuri löi naapuriin.
Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,
sylistä syntyi vihan vimmaamain;
poloisten nuorten kurja kuolo vasta
vei hautaan sukuriidat vanhempain.

Kirjalisuuden opiskelu on innostanut lukemaan myös klassikoita. Niinpä luin tässä ihan oma-alotteisesti William Shakespearen ehkä tunnetuimman näytelmän Romeo ja Julia (n. 1595). Minulla on kyllä muistikuva, että olen joskus nuorena lukenutkin sen, ainakin silmäillyt, mutta enpä muistanut, että se on niin traaginen, nyyh! Näytelmän teemat ovat hyvin voimakkaita ja toisilleen vastakkaisia: viha ja rakkaus, elämä ja kuolema. Esipuheessa sanotaan, että kuten monien muidenkaan näytelmiensä, myöskään Romeon ja Julian tarinaa Shakespeare ei ole keksinyt itse, kirjoittanut vain auki. Shakespeare on muuten maailman myynein kirjailija, joten aika hyvin menestynyt muiden ideoilla. Toisaalta ainahan taide on enemmän tai vähemmän jonkin jo olemassa olevan lainaamista. 
 
Romeo ja Julia säväyttää vielä yli 400 vuoden jälkeenkin. Heidän tarinansa on kuin tähdenlento, nopeasti syttynyt, yhtä nopeasti sammunut. Italian Veronaan sijoittuvaan rakkaustarinaan jännitteen luovat kahden arvovaltaisen suvun, Montagueiden ja Capuletien, riitaisuudet. Ja tietenkin näiden toisiaan vihaavien sukujen jälkikasvu sitten rakastuu toisiinsa – salaa, kuinkas muutenkaan. Julia on vasta hieman alle 14-vuotias (sen ajan käypä naimaikä!) perheensä ainokainen, ja häntä ollaan naittamassa Paris-nimiselle ylimykselle lähes väkisin ottamatta tytön toiveita huomioon. Epätoivon ja väärinkäsitysten sarjan jälkeen päästään onnettomaan loppuun, joka ei ole sinänsä yllätys, sillä se paljastetaan jo prologissa. Se, miten se tapahtuu, saa sen sijaan lukijan haromaan hiuksiaan. Miksi, oi miksi! 
 
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: nuorten traaginen kohtalo saa Montaguet ja Capuletit vihdoin hautaamaan sotakirveensä, mutta rauhalla on kallis hinta. Surullista. Tarinan opetus ei minusta liity niinkään rakkauteen vaan vihaan: kuinka paljon pahaa turha viha ja ymmärtämättömyys voivatkaan saada aikaan!  
 

Romeo: Hän puhuu! Puhu vielä, 
oi kirkas enkeli! Niin ihanasti 
säteilet yöhön nyt mun pääni päällä,
kuin taivaan siivellinen airut silmiin
säteilee hämmästyvän kuolevaisen,
jok’ ylös katsoo taapäin taipuen
ja näkee, kuinka pilviratsain verkkaan
povella ilmojen se purjehtii.

Julia: Oi Romeo! Miks olet Romeo?
Isäs ja nimes kiellä; tai jos sitä
et tahdo, vanno rakkautes mulle,
ja Capulet en enää ole minä.

[—]

Romeo: En luotsi ole; mut jos etääll’ oisit
kuin meren kaukaisimman vaahtoranta, 
niin merta uhmaisin vuoks aarteen moisen.


Romeo: Hyvästi! Aina kun vain sopii mulle, 
lähetän, armas, terveisiä sulle.

Julia: Uskotko, että tavataan me koskaan?

Romeo: En epäile; ja näiden tuskain muisto
suloisen haastelun on aihe silloin.

Julia: Voi, sielussani on aavistus synkkä:
minusta siellä alhaalla sa näytät,
kuin ruumis oisit pohjalla sa haudan.
Jos silmäni ei petä, olet kalvas.

Romeo: Niin sinäkin: juo veret vainotuista
janoinen tuska. Hyvästi, mua muista!



Capulet: Saa viereen Romeo yhtä kalliin ihan; 
poloiset uhrit onnettoman vihan.

Ruhtinas: [—] Niin synkkää tarua ei kuultu konsa
kuin Julian ja hänen Romeonsa.

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Otava, 2006 [n. 1595]
134 s.

Scarlett

Huomio! Alexandra Ripleyn kirjoittama Scarlett jatkaa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen tarinaa, joten jos et halua vielä tietää Tuulen viemään loppuratkaisua, niin ei kannata lukea tätä postausta!
 
————————————————————————————————————————————————————————
Kirjoitin jokin aika sitten blogissa, että Margaret Mitchellin massiivinen ja ihana Tuulen viemää (1935) on ehdottomasti yksi lempikirjoistani, romaaneista taitaa olla se kaikkein paras ja jotenkin läheisin, ja luen sen aina silloin tällöin. Talviloman aikana sain sitten vihdoin luettua sen loppuun, ja oli kyllä ihanaa uppoutua taas pitkästä aikaa siihen maailmaan! Siitä on nimittäin jo monta, monta, monta vuotta, kun olen viimeksi kyseisen kirjan lukenut. En edes muista enää. Elokuvan kyllä katsoin viime vuonna, mutta se on hyvin tiivistetty versio kirjasta, ja kirja on niin paljon enemmän. No, aloitin sitten tietysti heti putkeen lukemaan tuota Ripleyn Scarlettia, koska – kuten Tuulen viemään lukeneet tiedätte – Scarlettin ja Rhettin tarina jää niin onnettoman kesken! 

 

Ripleyn Scarlett vain on ihan eri maata kuin Mitchellin Tuulen viemää. Jättiläismäinen Tuulen viemää jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi, se oli hänen huolella valmisteltu elämäntyönsä. Mitchell oli syntynyt vuonna 1900, ja hän oli lapsesta asti kuullut sukulaisiltaan tarinoita Yhdysvaltojen sisällissodasta ja ylipäätään ajoista, joista kirjoitti. Hän oli atlantalaisena myös aito Etelän tyttö ja Tuulen viemää heijastaa monella tavalla hänen omaakin stooriaan. (Mitchellin elämäntarina Road to Tara on myös lukulistallani.) Kuten Scarlettilla, Mitchelilläkin oli irlantilaisia sukujuuria, ja myös hänen puoliso- ja ystävyyskuvionsa heijastuvat osaltaan teoksen henkilöhahmoihin. Tuulen viemää sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja teos on lumonnut sukupolvia toisensa jälkeen. En tiedä, suunnitteliko Mitchell koskaan jatko-osaa teokselleen, mutta enpä usko. Hän oli vuodattanut jo kaikkensa ainokaiseensa. Loppuhan ei varsinaisesti pääty hyvin eikä huonosti – se jää vain auki! Rakkautta aiemmin vannonut Rhett lähtee Scarlettin luota loukkaantuneena juuri, kun Scarlett tajuaa rakastavansa ja rakastaneensa häntä. Kuitenkin Scarlett on aina saanut tahdonvoimallaan haluamansa, joten hän sisuuntuu ja päättää vielä hankkia Rhettin takaisin. Sitä ajatellakseen hän päättää lähteä Taraan. Lukijan mielikuvituksen varaan siis jää, onnistuuko Scarlett aikeessaan lepyttää loukattu miehensä vai ei.
 
Kauan Mitchellin kuoleman jälkeen, vuonna 1991, ilmestyi sitten Alexandra Ripleyn Scarlett, joka esittää yhden näkemyksen tähän Scarlettin ja Rhettin kissa-hiiri -leikkiin. Sain kirjan lahjaksi jo vuosia sitten, mutta kun aloin silloin lukemaan sitä, lopetin sen ensimmäiseen kappaleeseen. Se oli vaan niin eri! Se ei ole Mitchellin kirjoittama, ja tyyli on romanttisempaa, melodramaattisempaa ja muuten vain “halvempaa” kuin Tuulen viemäässä. Suhtauduin siihen varauksella enkä halunnut pilata lempparikirjaani huonolla jatko-osalla. Kuitenkin viime keväänä tartuin jostain syystä uudestaan tuohon teokseen ja halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Olisihan kiva, jos Scarlett ja Rhett nyt vihdoin saisivat toisensa ja kaikki päättyisi onnellisesti! (Tällä hetkellä luen sitä siis toista kertaa.)  Kun alun shokista pääsi yli, kirja oli yllättävän imaiseva kuitenkin. Voin sanoa, että Scarlettin alku on oikeasti aika kökkö, se on jotenkin jo liikaa, kun Ashley on heittäytymässä vaimonsa hautaan, mutta kun pääsee vähän eteenpäin, kirja kyllä paranee siitä. Siitä tulee oma tarinansa, joka ei ole Tuulen viemää, mutta ihan mielenkiintoinen jatko. 
 
Enimmäkseen kirja liikkuu koko Georgian ulkopuolella, mikä on oikeastaan tosi hyvä ratkaisu, koska muuten sitä vertaisi jatkuvasti Tuulen viemään. Nyt henkilöt alkavat elää ihan omaa elämäänsä, iso osa kirjasta sijoittuu myös Irlantiin, jossa Scarlettin sukujuuret ovat. Ripley on aika hyvin kyllä seurannut Tuulen viemään tarinaa ja ollut valinnoissaan melko uskollinen Mitchellille, mutta kyllä joitakin epäloogisuuksiakin löytyy. Kirjoitustyyli voisi olla myös vähän vähemmän dramaattinen. Ripley on tuntunut poimineen Mitchellin kirjasta joitakin kielellisiä maneereja, joita toistelee ja paisuttelee ihan liikaa, paljon enemmän kuin alkuperäinen Tuulen viemää. En yleensä lue Ripleyn tyyppisiä kirjailijoita, mutta nyt annan tyyliin liittyvät mokat anteeksi ja keskityn vain tarinaan, koska onhan kyseessä sentään Scarlett ja Rhett, jopa melko uskottavastikin!
 
No, saavatko he sitten lopulta toisensa? En spoilaa ja paljasta, mutta pakko myöntää, että Ripley ei ainakaan ratkaise tilannetta heti alkuunsa, vaan jännitystä riittää viimeisille sivuille asti, joten loppuun on oikeastaan pakko lukea. Uusia, yllättäviä käänteitä tulee, eikä todellakaan voi olla varma, miten käy kummankaan puolelta. Sivumärältäänkin Scarlett on lähes yhtä pitkä kuin Tuulen viemääkin. Kun aloin lukemaan Scarlettia, ajattelin, että Scarlett saa Rhettin varmaan heti takaisin ja loppuaika kerrotaan  heidän yhteisestä elämästään, mutta tehtävä ei osoittaudukaan ihan helpoksi. Pidän kirjassa kyllä siitä, että Scarlett on henkilönä oikeastaan miellyttävämpi kuin Tuulen viemäässä. Kyllä hän on vielä vanha kunnon Scarlett, mutta hän vihdoin oppii yhtä sun toista elämästä. Kyllä minä oikeastaan myönnän ostavani tämän jatkotarinan Scarlettin vaiheista Tuulen viemään jälkeen. Ja nimenomaan tarina (eikä tyyli) edellä. 
 
Tuulen viemää suosittelen varauksetta, mutta Scarlettia vain omalla vastuulla!             
Alexandra Ripley: Scarlett 
Otava 2008
831 s.