rakkaus – Page 2 – Tuulin viemää

Hylätyt talot, autiot pihat

February 17, 2017October 17, 2017by tuulinviemaablogLeave a Comment

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

Uncategorized

Sydämeni kokoinen

February 14, 2017October 17, 2017by tuulinviemaablog2 Comments

Sinä olet sydämeni kokoinen,
minulle se tärkeä ihminen,
jonka kanssa palasia maailman
yhteen parsittiin

Meillä oli valmiina vastaukset,
miten tätä kaaosta hallitaan
Nyt sinä olet osa minua ja minun
väsynyttä maailmaa

Sinä olet sydämeni kokoinen
Minä olen hauras kuin perhonen
Pidä minun varttani suojassa
tuulilta maailman

Sinä olet aamulla aikaisin
vieressäni hengität huurteeseen
sama jota ennenkin rakastin
Nyt vain enemmän

Luulimme kai pystyvämme paljoon
Vähänkin on riitettävä,
tänään huomataan
Keulassa kai toiset tuulta halkoo
Kämmeneesi kädenjälkeni mun maalataan

Jos joku täyttää koko sydämen (romanttiselle rakkaudelle varatun osan siitä), eikös se silloin ole sydämen kokoinen?

Ylläoleva runo on oikeastaan osa yhden tekemäni laulun sanoja, peräisin niiltä väsyneemmiltä vuosilta. Mutta voisihan sen allekirjoittaa vieläkin.

Joskus (tai monesti) varmaan kukin tulee tilanteeseen, jossa periaatteet kaatuvat rytisten, ihanteet eivät toteudu, korkealentoiset suunnitelmat menevät myttyyn ja heitetään säälimättä roskakoriin. Rakkaudessa ja perhe-elämässä näin käy mitä luultavammin usein. Mutta on suloista kaataa niitä periaatteita yhdessä, todistaa epäonnistumisia käsi kädessä, hilata toista ja tulla hilatuksi pettymysten suosta, ponnistella liejuiselta pohjalta toisen kanssa. Mikään ei voi olla tosi tosi paha, jos ei ole siinä yksin.

Happy Valentine´s!

Uncategorized

Lempparikirjani Tuulen viemää

January 13, 2017October 18, 2018by tuulinviemaablog6 Comments

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.

Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta

–

Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…

–

Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.

–

Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

–

Henkilöt

–

Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.

–

Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.

–

Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.

–

Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.

–

Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.

–

Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.

–

Ajatuksia kirjasta

–

Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.

–

“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”

–

Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!

–

Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.

–

Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.

–

“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

–

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.

–

Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.

–

“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

–

❤

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Otava, 2008

894 s.

Uncategorized

Shakespeare: Hamlet

December 22, 2016October 18, 2017by tuulinviemaablogLeave a Comment

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.

Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.

HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.

Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan

pahansuovan onnen turmannuolet

vai aseella selvä tehdä murheistaan,

lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.

Uncategorized

Parisuhteesta ja sitoutumisesta

December 21, 2016October 22, 2017by tuulinviemaablog2 Comments

–

Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :). Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…
–

Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).

Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.

En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.

On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.

Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.

Vaikka kestävä, pitkä avioliitto ei ole enää niin muodikas kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, uskon vakaasti, että syvimmät onnellisuuden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet täyttyvät vain sitoutuneessa, uskollisessa liitossa. Avioliitto, myös perheellisellä, voi olla hyvin onnellinen ja jopa hauska! Oma puoliso voi olla se paras ystävä, jonka kanssa kuiskutella ja vitsailla illalla ennen nukahtamista vähän kuin lapsena yökylässä kaverilla. Oman puolison kanssa voi heittää läppää ja tehdä seikkailuja tai käydä leffassa, nauraa ja itkeä yhdessä. Pitää iltapalatreffejä keittiönpöydän ääressä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kannustaa ja lohduttaa toinen toistaan. Keskustella, löhöillä, riemuita ja olla haavoittuvainen ja tarvitseva. Olla toiselle apuna oikeaan aikaan. Olla samanarvoinen ja toistaan täydentävä. Olla yksikkö, jonka eteen ponnistella, olla meidän tiimi. Sitoutunut rakkaus on myös intohimoa ja naurua, mutta ei hajoa siihenkään, että tulee myös raskaampia tai laimeampia vaiheita. Eivätkö teistäkin ole söpöjä ne lehtijuttujen vanhat parit, jotka viettävät rautahäitään! Kannattaa miettiä jo puolisoa valitessa, onko hän sellainen, jonka kanssa haluaisi ponnistella myös vaikeampien aikojen läpi, sillä niitähän tulee joka suhteeseen. Onko hänen kanssaan hyvä olla? Ja leipiintyneeksi päässeessä suhteessa kannattaa säännöllisesti muistella alkuaikoja ja rakastumisen tunteita, kenties ne heräilevät uudelleen, kun muistia vain hieman virkistää.

(Aloin itsekin vähän virkistää muistiani, siksi kaivoinkin nämä kuvat albumien kätköistä <3)

Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en varmasti uskaltaisi olla täysin oma itseni (lasten saamisesta puhumattakaan) missään muussa kuin sitoutuneessa avioliitossa, koska on aivan eri asia tietää, että toinen on luvannut olla vierellä kuin että jatkuvasti olisi mahdollisuus, että suhde kariutuu. Olen tietysti muutenkin introvertti ja tarvitsen turvallisen ympäristön ollakseni oma syvällinen itseni. Mutta parisuhteen osalta en voisi kuvitellakaan mitään muuta. Minusta avioliiton rajat eivät todellakaan ole kahleet vaan ehkä enemmänkin rajat ulkopuolisille, että tämän parin väliin ei enää pääse muut. Se on minusta valtavan romanttinen ajatus. Tavallaan suojamuuri salaisen puutarhan ympärillä. Jotain ihmeellistä ja ihanaa, mitä todellinen kumppanuus toisen ihmisen kanssa voi tarjota.

Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.

–

Niskavuoren naiset sai kyllä melkoisen lumipalloefektin pyörimään, koska aloin miettiä yleisen parisuhdepohdinnan lisäksi tietenkin myös omaa parisuhdettani ja jälleen kerran kiitollisena sitä, että minulla on maailman paras aviomies! ❤ Voin sanoa sen verran, ettei meilläkään mitään Strömsöä ole aina todellakaan ollut ja olimme molemmat mm. monta vuotta jäätävissä univeloissa ja elämä oli muuten vain tosi rankkaa näiden kuvien jälkeisinä vuosina, enkä ala avaamaan sitä sen enempää, mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että emme luovuttaneet, tai oikeastaan se ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto. Koetukset tavallaan hitsasivat meidät vielä tiiviimmin yhteen ja niin olen kuullut käyvän monelle muullekin parille. Olemme selvinneet kaikesta yhdessä! Minulle tärkeä ja lohdullinen ajatus pitkästä avioliitosta on kolmisäikeinen lanka, jossa me rispaantuneet säikeet olemme kietoutuneina siihen ehjään, ymmärtäköön ken ymmärtää. Ainakin minun näkökulmastani avioliitto on vain koko ajan syventynyt ja parantunut vaikka oli hyvä jo alussakin. Tärkein vinkkini on, että yrittäkää säilyttää edes jonkinlainen yhteys myös vaikeina ja väsyneinä aikoina, koska sekin helpottaa, jos voi edes sanoittaa tunteitaan eikä kaikkea tarvitse myöhemmin alkaa rakentaa kokonaan alusta. Pysykää tuttuina toisillenne ja olkaa perillä toistenne kuulumisista, myös pään sisäisistä. ❤

–

Tässä vielä Chisun ihana, ihana kipale, joka muistuttaa siitä, että välillä edes pienikin vastaantuleminen ja oman ylpeytensä ja oikeassa olemisensa hylkääminen riittää sulattamaan jäitä.

–

En osaa sanoo sanaakaan

Et kai mun runoutta enää kuulekaan

Yksi mykkä ja yksi kuuro

Ei yhteyttä, linja on huono

–
Ain pidin sua sylissäin
Kunnes navat kääntyi väärinpäin
Nyt yksi siellä, ja yksi tuolla
Yhdess piti elää, yhdess piti kuolla
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Astun alas Venukselta, palaan puolitihen valkeella aluksella
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Kiipee Marsin muurin yli, sua oottaa lämmin syli, tuu mua vastaan
–
Muistatko kuinka rakastuimme
Jo katsella yhteen naulaannuimme
Yksi pyyntö ja yksi vastaus
Nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Ja kysy multa uudelleen, “tahdotko” ja niin edelleen
Sä tiedät vastauksen
–
Auta mua, beibi auta mua
Tuu mua vastaan
Valitsen sut aina vaan, niin kauan kun me kohdataan
Tuu mua vastaan

–

Huomenna vielä viimeinen postaus ennen joulua!

Osa alkuperäisistä kuvista, kuten hääkuvat, Hannu Korpela.

Uncategorized

Sillanpää: Nuorena nukkunut

December 19, 2016October 18, 2017by tuulinviemaablogLeave a Comment

Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuus. Tästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin.

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”. Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.

Uncategorized

Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

December 8, 2016January 9, 2018by tuulinviemaablog2 Comments

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.
–

–
Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth. Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.
–
Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.

–
Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.

Uncategorized

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

October 5, 2016October 25, 2017by tuulinviemaablog1 Comment

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.

–

Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.

–

Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.

–

Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa

ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana

Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan

Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän

Maija Vilkkumaa

–

Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!

–

Muutama sitaattipoiminta kirjasta:

Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole

moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,

jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja

tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin

paljon puhuttavaa.

Elina Lehtinen

Anna aiheutti senkin, ettei hänen

jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.

Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua

tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.

Iida Kalakoski

Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan

persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.

Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!

Minna Rytisalo

Uncategorized

Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

September 21, 2016February 12, 2018by tuulinviemaablogLeave a Comment

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.

     Toivottavasti onnistun.”

.

     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.

     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”

.

”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”

Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

–

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.

”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”

Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

–

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

–

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.

Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.

–

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:

”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.

Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”

Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.

Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:

”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”

     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”

     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.

     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”

  ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”

”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.”

Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.

Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli.

Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.

Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

–

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat.

Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.

Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

–

Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän.

Uncategorized

Kiinan kadotetut tyttäret

September 15, 2016November 8, 2017by tuulinviemaablog3 Comments

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.

Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”

–

On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.

–

–
Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”

–

Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.

–

Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.

–

Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.

–

Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”

Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.

–

Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.

–

Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.

–

Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.

Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.

–

Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.

–

En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…

–

Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?

–

Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.

–

En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.

Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.

–