![]() |
Tervetuloa! |
![]() |
Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …
![]() |
Tervetuloa! |
![]() |
Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …
Sinä olet sydämeni kokoinen,
minulle se tärkeä ihminen,
jonka kanssa palasia maailman
yhteen parsittiin
Meillä oli valmiina vastaukset,
miten tätä kaaosta hallitaan
Nyt sinä olet osa minua ja minun
väsynyttä maailmaa
Sinä olet sydämeni kokoinen
Minä olen hauras kuin perhonen
Pidä minun varttani suojassa
tuulilta maailman
Sinä olet aamulla aikaisin
vieressäni hengität huurteeseen
sama jota ennenkin rakastin
Nyt vain enemmän
Luulimme kai pystyvämme paljoon
Vähänkin on riitettävä,
tänään huomataan
Keulassa kai toiset tuulta halkoo
Kämmeneesi kädenjälkeni mun maalataan
Happy Valentine´s!
Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”
Muita Tuulen viemää -faneja?
Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.
William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.
Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :). Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…
–
Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).
Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.
En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.
On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.
Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.
Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.
Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää.
Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuus. Tästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin.
”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”. Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .
Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.
“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”
F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.
On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.
Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.
–
–
Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth. Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.
–
Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.
–
Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.
En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.
Suosittelen ❤
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.
Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaaja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja DianaEi saa surettaa / mennään puistoon keinumaanMaailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidänMaija Vilkkumaa
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en olemoneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa jatulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niinpaljon puhuttavaa.Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänenjälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttuatylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaanpersoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!Minna Rytisalo
”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.Toivottavasti onnistun.”.”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”.”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
![]() |
Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan. |
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.””Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?””Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.””Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.”
Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.
![]() |
Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. |
Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
–
Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.
”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”