Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s. 

 

Scarlett

Huomio! Alexandra Ripleyn kirjoittama Scarlett jatkaa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen tarinaa, joten jos et halua vielä tietää Tuulen viemään loppuratkaisua, niin ei kannata lukea tätä postausta!
 
————————————————————————————————————————————————————————
Kirjoitin jokin aika sitten blogissa, että Margaret Mitchellin massiivinen ja ihana Tuulen viemää (1935) on ehdottomasti yksi lempikirjoistani, romaaneista taitaa olla se kaikkein paras ja jotenkin läheisin, ja luen sen aina silloin tällöin. Talviloman aikana sain sitten vihdoin luettua sen loppuun, ja oli kyllä ihanaa uppoutua taas pitkästä aikaa siihen maailmaan! Siitä on nimittäin jo monta, monta, monta vuotta, kun olen viimeksi kyseisen kirjan lukenut. En edes muista enää. Elokuvan kyllä katsoin viime vuonna, mutta se on hyvin tiivistetty versio kirjasta, ja kirja on niin paljon enemmän. No, aloitin sitten tietysti heti putkeen lukemaan tuota Ripleyn Scarlettia, koska – kuten Tuulen viemään lukeneet tiedätte – Scarlettin ja Rhettin tarina jää niin onnettoman kesken! 

 

Ripleyn Scarlett vain on ihan eri maata kuin Mitchellin Tuulen viemää. Jättiläismäinen Tuulen viemää jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi, se oli hänen huolella valmisteltu elämäntyönsä. Mitchell oli syntynyt vuonna 1900, ja hän oli lapsesta asti kuullut sukulaisiltaan tarinoita Yhdysvaltojen sisällissodasta ja ylipäätään ajoista, joista kirjoitti. Hän oli atlantalaisena myös aito Etelän tyttö ja Tuulen viemää heijastaa monella tavalla hänen omaakin stooriaan. (Mitchellin elämäntarina Road to Tara on myös lukulistallani.) Kuten Scarlettilla, Mitchelilläkin oli irlantilaisia sukujuuria, ja myös hänen puoliso- ja ystävyyskuvionsa heijastuvat osaltaan teoksen henkilöhahmoihin. Tuulen viemää sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja teos on lumonnut sukupolvia toisensa jälkeen. En tiedä, suunnitteliko Mitchell koskaan jatko-osaa teokselleen, mutta enpä usko. Hän oli vuodattanut jo kaikkensa ainokaiseensa. Loppuhan ei varsinaisesti pääty hyvin eikä huonosti – se jää vain auki! Rakkautta aiemmin vannonut Rhett lähtee Scarlettin luota loukkaantuneena juuri, kun Scarlett tajuaa rakastavansa ja rakastaneensa häntä. Kuitenkin Scarlett on aina saanut tahdonvoimallaan haluamansa, joten hän sisuuntuu ja päättää vielä hankkia Rhettin takaisin. Sitä ajatellakseen hän päättää lähteä Taraan. Lukijan mielikuvituksen varaan siis jää, onnistuuko Scarlett aikeessaan lepyttää loukattu miehensä vai ei.
 
Kauan Mitchellin kuoleman jälkeen, vuonna 1991, ilmestyi sitten Alexandra Ripleyn Scarlett, joka esittää yhden näkemyksen tähän Scarlettin ja Rhettin kissa-hiiri -leikkiin. Sain kirjan lahjaksi jo vuosia sitten, mutta kun aloin silloin lukemaan sitä, lopetin sen ensimmäiseen kappaleeseen. Se oli vaan niin eri! Se ei ole Mitchellin kirjoittama, ja tyyli on romanttisempaa, melodramaattisempaa ja muuten vain “halvempaa” kuin Tuulen viemäässä. Suhtauduin siihen varauksella enkä halunnut pilata lempparikirjaani huonolla jatko-osalla. Kuitenkin viime keväänä tartuin jostain syystä uudestaan tuohon teokseen ja halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Olisihan kiva, jos Scarlett ja Rhett nyt vihdoin saisivat toisensa ja kaikki päättyisi onnellisesti! (Tällä hetkellä luen sitä siis toista kertaa.)  Kun alun shokista pääsi yli, kirja oli yllättävän imaiseva kuitenkin. Voin sanoa, että Scarlettin alku on oikeasti aika kökkö, se on jotenkin jo liikaa, kun Ashley on heittäytymässä vaimonsa hautaan, mutta kun pääsee vähän eteenpäin, kirja kyllä paranee siitä. Siitä tulee oma tarinansa, joka ei ole Tuulen viemää, mutta ihan mielenkiintoinen jatko. 
 
Enimmäkseen kirja liikkuu koko Georgian ulkopuolella, mikä on oikeastaan tosi hyvä ratkaisu, koska muuten sitä vertaisi jatkuvasti Tuulen viemään. Nyt henkilöt alkavat elää ihan omaa elämäänsä, iso osa kirjasta sijoittuu myös Irlantiin, jossa Scarlettin sukujuuret ovat. Ripley on aika hyvin kyllä seurannut Tuulen viemään tarinaa ja ollut valinnoissaan melko uskollinen Mitchellille, mutta kyllä joitakin epäloogisuuksiakin löytyy. Kirjoitustyyli voisi olla myös vähän vähemmän dramaattinen. Ripley on tuntunut poimineen Mitchellin kirjasta joitakin kielellisiä maneereja, joita toistelee ja paisuttelee ihan liikaa, paljon enemmän kuin alkuperäinen Tuulen viemää. En yleensä lue Ripleyn tyyppisiä kirjailijoita, mutta nyt annan tyyliin liittyvät mokat anteeksi ja keskityn vain tarinaan, koska onhan kyseessä sentään Scarlett ja Rhett, jopa melko uskottavastikin!
 
No, saavatko he sitten lopulta toisensa? En spoilaa ja paljasta, mutta pakko myöntää, että Ripley ei ainakaan ratkaise tilannetta heti alkuunsa, vaan jännitystä riittää viimeisille sivuille asti, joten loppuun on oikeastaan pakko lukea. Uusia, yllättäviä käänteitä tulee, eikä todellakaan voi olla varma, miten käy kummankaan puolelta. Sivumärältäänkin Scarlett on lähes yhtä pitkä kuin Tuulen viemääkin. Kun aloin lukemaan Scarlettia, ajattelin, että Scarlett saa Rhettin varmaan heti takaisin ja loppuaika kerrotaan  heidän yhteisestä elämästään, mutta tehtävä ei osoittaudukaan ihan helpoksi. Pidän kirjassa kyllä siitä, että Scarlett on henkilönä oikeastaan miellyttävämpi kuin Tuulen viemäässä. Kyllä hän on vielä vanha kunnon Scarlett, mutta hän vihdoin oppii yhtä sun toista elämästä. Kyllä minä oikeastaan myönnän ostavani tämän jatkotarinan Scarlettin vaiheista Tuulen viemään jälkeen. Ja nimenomaan tarina (eikä tyyli) edellä. 
 
Tuulen viemää suosittelen varauksetta, mutta Scarlettia vain omalla vastuulla!             
Alexandra Ripley: Scarlett 
Otava 2008
831 s.

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo