Victor Hugo: Kurjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvani Victor Hugon Kurjista (1862) on muuttunut noin viidentoista vuoden aikana lähes äärilaidasta toiseen. Kun olin teini, Kurjat kökötti kahtena vanhana niiteenä isoäitini suuressa kirjahyllyssä, ja toisinaan vilkuilin teosta yrittäen aloittaa – tuloksetta. Paria sivua pidemmälle en koskaan päässyt. Olin kuullut, että kyseessä oli klassikko, mutta teos vaikutti äkkiseltään klassikolta vain tylsyyden huipentumana. Ehkä en ollut vain kypsä antamaan kirjalle mahdollisuutta.

Pinnallinen käsitykseni Kurjien puisevuudesta muuttui parempaan suuntaan noin kuusi vuotta sitten, kun näin Tampereen teatterissa huikean Kurjat-musikaalin. Esitys nousi helposti yhdeksi parhaista näkemistäni. Riipivä tarina, Jean Valjean ja piispan kyntteliköt säväyttivät. Kirjalle en kuitenkaan ollut moneen vuoteen vielä valmis antamaan mahdollisuutta. Ennen kuin viime syksynä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kurjat oli minulla luettavana oikeastaan koko syksyn, eikä se ollut vähääkään tylsä. Halusin vain nauttia rauhassa, sillä kyseessä on todella suuri teos, niin sivumäärällisesti kuin sisällöltään. Ehkäpä voisin sanoa Kurjia jopa yhdeksi parhaista lukemistani kirjoista. Sen lukemiseen minut innostivat samaiset vanhat niteet, jotka perin isoäidiltäni. Niissä on ajan patinaa vähintään yhtä paljon kuin itse tarinassa. On kiehtovaa, kuinka lukeminen yhdistää sukupolvia, niin todellisia kuin fiktiivisiä. Kurjia ovat lukeneet niin monet ympäri maailmaa ennen minua ja siihen on muissa kirjoissa paljon viittauksia. Esimerkkinä muistelen nuoruuteni lempikirjaa, 1860-luvulle sijoittuvaa Tuulen viemääOn hauskaa, että eräässä sen ratkaisevimmista kohdista luetaan Kurjia ääneen.

Kurjat sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Ranskaan, erityisesti Pariisiin. Minusta siinä on havaittavissa piirteitä sekä realismista että romantiikasta, ajoittain myös minnacanth-tyyppisestä naturalismista, kuten Fantinen kohtalossa. Tendenssiä kirjassa on. Se haastaa parantamaan kurjien, köyhien ja muiden yhteiskunnan ylenkatsomien asemaa. Se on myös kertomus hyvyydestä, armosta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisinaan Kurjat on jopa raastavaa luettavaa.

Päähenkilö Jean Valjean on entinen rangaistusvanki, joka on alunperin tuomittu kaleeriorjaksi yhden leivän varastamisesta. Katkeroituneena ja ihmisten hylkäämänä hän tapaa ystävällisen Dignen piispan (mikä esikuva!), joka osoittaa lempeyttä ja armahtavaisuutta, ja jotain Jean Valjeanissa alkaa muuttua. Pikkuhiljaa hänestä tulee monilla mittapuilla erittäin hyvä ihminen, mutta yhteiskunnan silmissä hän on edelleen pelkkä hylkiö, joka joutuu pakoilemaan lain kouraa. Laki ja armo kamppailevat oikeutta vaativan poliisi Javertin ja uusia pakokeinoja keksivän Jean Valjeanin hahmoissa. Kirja saa todella pohtimaan, mikä on kohtuutta, mikä on oikein ja onko oikeus absoluuttista vai suhteellista.

Toisena vastavoimana Javertin lisäksi Kurjissa nähdään inhottavat Thénardierit, jotka eivät kaihda mitään keinoja rikastuakseen. Heidän kaltoinkohtelemastaan holhokista Cosettesta tulee Jean Valjeanin loppuelämän ilo ja merkitys. Thénardiereissä ikään kuin ruumiillistuvat kaikki Pariisin paheet ja kurjuudet, ja heihin törmätään useissa yhteyksissä. Perheen lapset ovat kyllä enemmänkin vain sääliä herättäviä, koska heillä ei ole vaihtoehtoja, ja etenkin Eponinen ja omilleen jätetyn pikku-Gavrochen kohtalot koskettavat.

Kaiken kaikkiaan Kurjat on valtava teos. Se on kuvaus Jean Valjeanin taistelusta ja oikeudesta omaan elämäänsä, mutta sen varrelle mahtuu monia muitakin kiinnostavia kohtaloita. Puolitoista vuosisataa sitten kirjoitettu kirja puhuttelee edelleen ja on teemoiltaan monella tavalla myös ajankohtainen. Lisäksi se tarjoaa loistavan ajankuvan. Suosittelen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Victor Hugo: Kurjat (Les Miserables)
WSOY, 1945 [1862]
978 s.

Vanhemmuuskirjoja, joissa saadaan lapset syömään ja nukkumaan

Rakastan lukea vanhemmuuskirjoja, erityisesti nonfiktiotyylisiä, jossa joku kertoo tarinan muodossa omakohtaisista kokemuksistaan. Ja jos siihen liittyy vielä kulttuurierospekulaatiota, niin vielä parempi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? kiinnosti koska Ranska, koska ruoka, koska lapset. Kanadalainen Le Billon avaa perheensä kivikkoisen polun nirsoista pastansyöjistä pikanteiksi maistelijoiksi. Muutos alkaa perheen muutettua pieneen ranskalaiskylään, josta Le Billonin mies on kotoisin. Pohjois-Amerikan ja Ranskan ruokakulttuurit ovat teoksen perusteella kuin yö ja päivä.

Jälleen kerran Suomi sijoittuu mielestäni keskivaiheille, vaikkakin täällä luultavasti ollaan ennakkoluuloisempia ja lepsumpia ruuan ja ruokailun suhteen kuin Ranskassa. Monipuolinen, lämmin koulu- ja päiväkotiruoka on kuitenkin ehdoton, maailman mittapuulla harvinainen plussa Suomen hyväksi. Ranskassa monipuolinen ruokakasvatus kuuluu opetussuunnitelmaan, kun taas Kanadassa napostellaan koulun ruokatunnilla pikaisesti vain eväitä (esimerkiksi keksejä) tai ostetaan koulusta annos ranskiksia (joka päivä).

Kirjasta sai paljon herkullisia ideoita omankin perheen ruokakulttuuriin. Itse olen alkanut toteuttaa esimerkiksi kohtaa, jossa kehotetaan ottamaan lapsia enemmän mukaan ruuanlaittoon ja syömään useammin yhdessä samaa ruokaa. Prosessissa on myös arkiruokarepertuaarin laajentaminen. Pidän kokeiluista, mutta lennokkaat ideat yllätys, yllätys tyssäävät usein siihen, ettei kauppalistaa ole jaksettu miettiä loppuun asti ja on taas mentävä tutuilla pöperöillä. Kaappaus keittiössä -ohjelman katsominen on ollut hyvää jatkojalostusta alkaneelle innostukselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Andersonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään oli luettava, koska esittelyn perusteella se kuulosti niin taianomaisen absurdilta. Voit nukkua? Oikeastiko? Vauvan vanhempana? Jälleen kerran omiin kokemuksiin nojaava teos, jossa on myös tutkimustietoa sekä kokemuksia eri kulttuureiden tavoista nukuttaa vauvoja. Kirjassa on kyllä järkeä ja se kuulosti oikeastaan aika tutultakin. Monet jutut olin lukenut jo esimerkiksi Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébe, johon tässäkin viitattiin. Kirjan opit nojaavat siis osittain ranskalaiseen ajatusmalliin.

Jos minulla olisi nyt koekaniinina vauva, kokeilisin varmaan näitä pieniä, yksinkertaisia keinoja, jotka tosin vaativat pitkäjänteisyyttä, mikä ei väsyneenä ole kovin helppoa. Harmi vaan nämäkään keinot eivät auta, jos heräilyn tai itkeskelyn syynä on jokin muukin kuin tottumus: koliikki, vatsavaivat, allergiat, painajaiset, hampaiden tulo, tukkoinen nenä, sairastelu, vauhdikas kehitysvaihe tai uuden taidon oppiminen. Ja näitähän vauvan ensimmäinen(kin) vuosi tuntuu olevan täynnä.

 

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? [French Kids Eat Everything]
Atena, 2013 [2012]
362 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Atena, 2016
233 s. 

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Kasvatatteko Suomessa lapsista kuninkaita?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bonjour vain, nyt on vuorossa suomalais-ranskalaisesta perhe-elämästä kertova Maman finlandaise, à la Helena Liikanen-Renger. Leppoisaa luettavaa, joka lennättää Etelä-Ranskaan lämpimien iltapäivien aperoille ja Rivieran valkeille hiekkarannoille. Olen tämänkin teoksen lukijana ollut hieman jälkijättöinen: se kiinnitti huomioni jo ilmestyessään 2016, mutta nyt vasta tuli etsittyä käsiin ja luettua. Liikanen-Rengeriltä ilmestyy tänä keväänä jo toinen kirja: Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä, jonka laitoinkin jo valmiiksi varaukseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oli hauskaa havainnoida eroja ja yhtäläisyyksiä Maman finlandaisen ja Pamela Druckermanin bestsellerin Kuinka kasvattaa bébé välillä. Liikanen-Rengerkin on Druckermaninsa lukenut, mutta arki Ranskassa yllättää silti. Vaikka kesäkausi Antibesissa on suorastaan idyllisen viehättävä, talvella taloihin sataa sisään ja seinät tummuvat homeesta. Suomen sisäilmakeskustelua seuranneena Liikanen-Renger hätkähtää huomatessaan, että tavallinen ranskalainen tapa suhtautua yleisiin kosteusvaurioihin on maalata homehtuneet sisäseinät joka vuosi uudelleen.

Kirja tarjoaa keveän läpileikkauksen suomalaisen äidin sopeutumisesta ranskalaiseen miljööseen sekä aina yhtä mielenkiintoisista kulttuurieroista. Kun mieskin on ranskalainen, Liikanen-Rengeristä tuntuu usein yksinäiseltä vähemmistöltä, kun kaikki ympärillä koulujärjestelmästä ruokailutapoihin on niin erilaista. Jopa omat lapset ovat aitoja pikku ranskalaisia kauniisti surisevine r-kirjaimineen ja caca boudin (kakkapökäle, ranskalaislasten oma kirosana) -hokemineen.

Teoksessa päästään käymään muun muassa ranskalaislääkärillä, synnytyssairaalassa, kylässä tuttavien luona, koulussa, ostoksilla ja harrastuksissa. Suomalaista kummastuttaa esimerkiksi se, ettei kouluissa tai päiväkodeissa ulkoilla koskaan sateella, lastenlääkärille joutuu vakituisesti odottamaan pari tuntia, vaikka aika olisi varattu, eikä kiintymysvanhemmuudesta ole tietoakaan. Kiusalliselta saattaa myös tuntua poskisuukkojen hankalasti sisäistettävä protokolla, jossa huolimaton päänheilautus saattaa kostautua mojovana pusuna suoraan suulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anna lapsesi huutaa. Se haluaa vain huomiota. Pahinta, mitä voit hänelle tehdä, on yrittää olla liian hyvä äiti!

Fiksuna naisena Liikanen-Renger tietysti reflektoi kahta kulttuuriaan sovitellen omaan perhekoktailiinsa molempien parhaat puolet. Suomalaisen, imetysmyönteisen neuvolakulttuurin kasvatista ranskalaisten lastenhoitoneuvot kuulostavat kovilta, mutta ranskalaiset äidit eivät Liikanen-Rengerin mukaan myöskään näytä yhtään niin väsyneiltä kuin suomalaiset. Kikka Vaara -tyyppiä Ranskassa ei kai juuri näe, vaikka Suomessa se on osuva karikatyyri. Maman finlandaise on kokonaisuudessaan mukavaa, hyvin etenevää luettavaa, ja innolla jään odottamaan Mon amourin julkaisemista.

 

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa
Atena, 2016
244 s.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

“You know… when one is so terribly sad, one loves sunsets…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn todellinen klassikko, Pikku prinssi, kaivautui muuttopuuhissa kirjahyllyn uumenista esiin, tarkemmin sanottuna englanninkielinen versio siitä. Muutama viikko muuttoon ja täällä on pakkailtu jo enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Pahvilaatikoita ja jätesäkkejä lojuu nurkissa odottamassa uutta osoitetta.

En voinut olla selailematta Pikku prinssiä ja siinähän se tuli lukaistua yhtenä iltana. En ollut pitkiin aikoihin pitänyt teosta edes kädessä, vaikka toki olen nuorena pariinkin kertaan lukenut. Nopeahan se on lukaista, kuvia ja väljää tekstiä. Täynnä viisauksia ja lempeää filosofiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikku prinssihän on kirjoitettu lapsille, ja siinä ihmetellään aikuisten maailman kummallisuuksia. Se on kuitenkin samalla myös aikuisille, ja minäkin näin sen nyt aikuisena eri tavalla, siinä oli jotakin koskettavaa. Tarinassahan kertoja haaksirikkoutuu lentokoneonnettomuudessa keskelle Saharan autiomaata, jossa tapaa sitten pikkuruiselta planeetalta saapuneen Pikku prinssin. Tämän erikoisen pojan myötä kertoja oppii näkemään asioita eri tavalla. Kirjassa on haikeutta ja kauneutta.

Lempikohtani kirjassa on se, kun Pikku prinssi tapaa ketun, joka toivoo, että tämä kesyttäisi sen. Myös kuvaus Pikku prinssin ja ruusun suhteesta on jotenkin lämmittävä. Ennen ajattelin, että ruusu on vain ruusu, mutta nyt näen sen rakastetun metaforana. Ihana kirja.

“But if you tame me, my life will be full of sunshine. I shall recognise the sound of a step different from all others. [—] So it will be marvellous when you have tamed me! Wheat, which is also golden, remind me of you. And I shall love the sound of the wind in the wheat…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Goodbye”, said the fox. “Now here is my secret. It is very simple. It is only with one´s heart that one can see clearly. What is essential is invisible to the eye.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Men have forgotten this basic truth”, said the fox. “But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible forever.”

 

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince
Wordsworth Editions, 1995 [1944]
109 s.

 

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.