Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime päivinä itkenyt suunnilleen silmät päästäni, kun olen kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittua Jäätä (2012) loppuun. Nyt se on ohi ja vieläkin itkettää varmasti pitkään aina, kun vähänkin ajattelen kirjaa, joka nousi heittämällä parhaiden koskaan lukemieni (tässä tapauksessa kuuntelemieni) kärkijoukkoon.

Jää on suuri romaani, joka pohjautuu osittain Lundbergin oman perheen tarinaan. Lundberg on syntynyt saaristossa, huikaisevan kauniilla luodoilla pappi-isän, äidin ja siskon perheeseen. Pidetty Kökarin pappi kuitenkin hukkui kotirannassa jäihin Lundbergin ollessa niin pieni, ettei hänellä ole isästään yhtään muistikuvaa.

Muistikuvien sijaan jäljellä on kuitenkin kertomuksia, kirjeitä, saarnoja ja artikkeleita. Lundberg onkin sanonut haastattelussa, että häneltä meni tavallaan 60 vuotta kirjoittaa isänsä tarina kirjaksi, löytää tarvittava perspektiivi. Ja sen hän on toden totta löytänyt. Vaikka teoksen inspiraatio on tosielämästä, siihen on sekoitettu fiktiota ja kirja on romaani, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että itse ainakin uskoin ja uskon edelleen juuri kyseisiin hahmoihin, pienen luodon asukkaisiin kauan sitten.

Rohkaisuna Jäähän tarttuville voisin alkuunsa sanoa, että kannattaa jatkaa, vaikka ei heti pääsisikään tarinan imuun mukaan. Alussa ei ahnehdita vaan edetään rauhallisesti, saariston yksinkertaisessa rytmissä, kauniit sanat ja lauseet seuraavat toisiaan kuin aaltojen hidas pauhu tai jään verkkainen narahtelu saariston pakkasillassa. Rauhallinen ja näennäisen hidas kerronta on kuitenkin ovela ja armoton ratkaisu, se nimittäin ehtii pitkän teoksen kuluessa rakastuttaa lukijan pieneen, onnelliseen perheeseen niin syvästi, ettei itkusta ole tulla loppua, kun tarina kyselemättä etenee kohti väistämätöntä. Aluksi naiivin tuntuinen, mutta erittäin toimivaksi osoittautuva preesensissä tapahtuva kerronta on mainio erikoisuus. Kaikki tapahtuu ikään kuin juuri nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jää kertoo nuoresta, hyväsydämisestä ja iloisesta papista, Petter Kummelista, joka saapuu touhukkaan vaimonsa Monan sekä pienen Sanna-tyttärensä kanssa sotien jälkeen mantereelta Ahvenanmaan ulkosaaristoon Luotojen seurakunnan uudeksi papiksi. Sota on ohi ja rauhasta iloitaan täysin siemauksin. Petter ja Mona rakastuvat heti luotoihin, niiden karuun kauneuteen, omavaraisuuteen ja konstailemattomiin asukkaisiin. Käytännöllinen, lujatahtoinen Mona ja lempeän epäkäytännöllinen Petter täydentävät toisiaan niin pariskuntana kuin vanhempina. Niin, ja mainitsinko jo, että myös rakastavat toisiaan syvästi. Käytännöllistä, sitoutunutta rakkautta ja kiintymystä, konstailematonta ja kaunista kuin saariston jylhä luonto.

Nuoresta ja elämäniloisesta papista tulee nopeasti suosittu ja rakastettu henkilö koko paikkakunnalla. Hän ymmärtää luotojen asukkaita eikä suhtaudu heidän ongelmiinsa ylhäältä päin, vaan kuuntelee heitä ja osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, toimia todellisena armon välikappaleena. Niin paljon kuin minäkin aloin Petteristä pitämään, ymmärsin ainakin yhtä kovasti myös Monaa, Sannaa ja monia muitakin henkilöitä. He ovat samaistuttavia ja kiinnostavia. Heistä tuli läheisiä ja heidän paikalleen pystyi astumaan, niin että ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset myötäeli heidän kanssaan.

Olen liikuttunut onnellisen papinperheen vuoksi hetkellisesti jo useita kertoja kirjan aikana, mutta loppupuolella olen yhtä aikaa puolison, lapsen, vanhemman, ystävän ja työtoverin asemassa, itken heidän kyyneleitään eivätkä ne lopu. Tällaista kokee harvoin kirjojen parissa. Itku pääsee yllättämään, koska Jää ei ole synkkä kirja. Menetys ja suru ovat vain osa sävelistä, mutta niitä edeltää rakkaus, usko ja toivo, joka jää jäljelle. Se on kuvaus omasta aikakaudestaan ja yksinkertaisesta elämästä, jonkakaltaisesta on opiksi otettavaa.

Oli kerran Kökarin pappi, jolla oli elämäntehtävä, pieni perhe ja usko tulevaisuuteen. Pappi, joka tuli jättääkseen jäljen. Vaikka kirja pohjautuisikin vain osittain oikean Kökarin papin tarinaan, on äärettömän kiehtovaa ja lohdullista ajatella, että hänen turhalta tuntuva kuolemansa on kuitenkin puhutellut jälkikäteen niin monia, ja edelleen jotain hänen nöyrästä uskostaan ja lempeän armollisesta suhtautumisesta läheisiinsä saa olla kirjan muodossa valona meille myöhemmille sukupolville, jotka emme ole luodoilla käyneetkään. Hänelle riitti pieni, monien karsastama seurakunta kaukana luodoilla, hänen oma laumansa, luottamuksella uskottu. Ja nyt hänen pieni elämänsä puhuttelee jälkikäteen tuhansia ja taas tuhansia.

Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139: 11–12

Ulla-Lena Lundberg: Jää [Is]
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
15 h 52 min

Blogissa esitellyt kirjat – TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen pitänyt blogia nyt hieman yli kaksi vuotta ja postauksia olen julkaissut yli 200. Jokaisessa postauksessa en toki ole esitellyt kirjoja, mutta kuitenkin blogissa on ehditty esitellä ja käydä läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. En ole edes laskenut, sillä kaikki blogissa esitellyt kirjat eivät näy Books-sivulla, koska en ole blogimuuton läpi käynyt jokaista postausta läpi ja linkannut sinne.

Aloitin bloggaamisen Blogger-alustalla, ja vanha blogi on edelleen siellä olemassa, sillä vanhojen postausten kuvat päivittyivät tänne uuteen vain linkillä vanhaan blogiin.  En ole blogimuuton jälkeen, eli lähes vuoteen, päivittänyt mitään Bloggeriin, mutta edelleen kuukausittain siellä käydään lukemassa satoja kertoja kirjapostauksia, joista muutamat ovat selvästi enemmän suosiossa. Erityisesti postaukset klassikoista ovat luettuja, esimerkiksi Hyryn novelli Maantieltä hän lähti, Waltarin, Laurin ja Mustapään runot, Komisario Palmut, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sillanpään Nuorena nukkunut ja uudemmista Jenni Haukion sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runot. Teoksista päätellen luulen, että osa kävijöistä on kirja- tai kirjailijaesitelmää vääntäviä koululaisia, mutta varmasti muitakin kirjoista kiinnostuneita. Itsekin googlailen välillä klassikoita muiden blogeista ennen kuin päätän, kannattaako lukea.

Kun klassikkopostaukset ja kaunokirjallisuus vetävät Bloggerin puolelle, täällä uusilla blogisivuilla suosituimmat kirjapostaukset ovat sitten uudempaa tuotantoa ja enemmänkin nonfiktiota. Voi johtua kyllä siitäkin, että olen ehkä lukenut viime aikoina suhteellisesti enemmän nonfiktiota. Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Maijan tarina vetävät tällä hetkellä eniten porukkaa vanhemmista postauksista. Myös esimerkiksi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut  kerryttävät lukukertoja säännöllisesti. Yhteensä näiden kahden vuoden aikana kirjoittamiani blogipostauksia on luettu jo useita kymmeniä tuhansia kertoja (molemmat sivustot yhteensä), mikä tuntuu aika hassulta ja jopa uskomattomalta. Toki monilla isommilla bloggaajilla tuo määrä täyttyy helposti kuukausittain tai vaikka viikoittain, mutta minulle se on paljon. Etenkin kun kyse on kirjoista eikä lifestylestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin tehdä myös listan omista suosikeistani blogihistorian ajalta. Valitsin kymmenen kaunokirjallisuuden teosta, jotka ovat jotenkin jättäneet jäljen. Listaan myöhemmin omaan postaukseensa myös suosikkini nonfiktion saralta, mutta nyt pysytellään kaunokirjallisuudessa. Luonnollisesti myös monet tämän listan ulkopuolelle jääneet kirjat ovat sykähdyttäneet omalla tavallaan tai ehkä ainakin viihdyttäneet, ärsyttäneet tai jotain muuta, mutta nyt valitsin raa’asti vain kymmenen. Päätin, että listalle saa tulla vain yksi teos yhdeltä kirjailijalta, eikä teosten tarvitse olla parhaita lukemiani, vaan syy voi olla muukin. Joku asia, mistä teos on vain jäänyt mieleen paremmin kuin muut. Nämä eivät siis ole kaikkien aikojen merkittävimmät kaunokirjallisuuden teokset, vaan ainoastaan blogissa esiteltyjen joukosta valitut, jotka sillä hetkellä ovat jotenkin merkinneet. Parin vuoden päästä lista voisi taas näyttää erilaiselta.

Omat valintani, olkaa hyvät. Teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Klassikko, joka ei varmaankaan koskaan lähde listaltani. Tämä on oikea lohturomaani: vanhanaikainen, kaunis, viaton, nokkela, humoristinen ja romanttinen. Elizabeth Bennet on yksi lempihahmoistani ja esikuvistani kautta aikain.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, jonka luen säännöllisesti uudestaan, ja josta blogikin on saanut nimensä. Kirja, jota voisi kutsua jättiläiseksi monestakin syystä eikä vähiten pituutensa vuoksi. Teos sisältää kaiken: suku- kasvu- ja selviytymistarinan, sotaa, rakkautta, historiaa, kiinnostavia hahmoja. Teoksella on minulle myös nostalgia-arvoa, sillä se on yksi ensimmäisistä todella vaikuttavista lukukokemuksista, joita muistan.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois-Koreasta

Äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, joka saa melkein tärisemään vihasta. Asioita, joille pitäisi tehdä jotain, mutta ei voi. Teos on täynnä tunnistettavia, samaistuttavia, universaaleja tunteita, vaikka puitteet ovat täysin erilaiset kuin meillä täällä Suomessa. Paneuduin yhteen Bandin novelleista, Aarrejalavaan, myös erityisen tarkasti, kun tein siitä dramatisointia draamakasvatuksen opintoja varten. Oli mielenkiintoista sovittaa näytelmätekstiksi pohjois-korealaista novellia.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin ilmaisuvoima jätti jäljen. Tyyli, joka koruttomuudessaan on valtavan eläväistä. Berlinin teos ei ehkä ole parhaita lukemiani, mutta siinä oli jotain virkistävän erilaista, ja aikansa pohjois- ja eteläamerikkalainen miljöö oli kuvattu tavattoman taitavasti, jopa aistikkaasti. Myös ironia, karuista asioista veistetty musta huumori puri.

Agahta Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen kirja, jonka luin Agatha Christieltä, ja joka myös johdatti minut laajemminkin hänen tuotantonsa pariin. En sanoisi, että paras hänen teoksistaan, mutta portti, jonka jälkeen ja ansiosta olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, joka jännittää ja viihdyttää. Tämä on yksi hänen karmivimmista kirjoista muuten, enkä tiedä, suosittelenko tätä, mutta kyllä se säväytti varsinkin ensikertalaista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tarina, tyyli, historia ja rakenne. Rakastuin Doerrin tapaan kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa vierekkäin ja lomittain lyhyillä kappaleilla ja jonkin verran myös epäkronologisesti. Ja ennen kaikkea saattaa ne lopulta yhteen, risteämään. Tämä kirja herätti tunteita ja oli kaunis, erilainen. Tärkeä teos myös oman kirjoittamiseni kannalta.

William Golding: Kärpästen herra

Varmasti yksi piinaavimmista lukukokemuksista, eikä siinä mielessä nautittava, mutta karmivuudessaan mieleenpainuva. Ihmisen pahuus on visioitu kärjistymään äärimmilleen pikkupoikien leikeissä, ja mikä pahinta, samaan aikaan aikuiset tappoivat toisiaan sodassa, ja sota on oikeaa historiaa. Romaani näyttää fiktion keinoin allegorian todellisuudesta, sitä ihailin tässä teoksessa.

Mika Waltari, Olavi Lauri: Valtatiet

Halusin ottaa myös yhden runokokoelman top kymppiin. Tämä teos herättää minussa halun matkustaa ja elää. Eurooppa, juna-asemat, vanha aika, liike, ilmaisuvoima. 1920-luvun Tulenkantajat. Myös Waltarin nimi itsessään ansaitsee ehdottomasti paikan listallani.

R. J. Palacio: Ihme

Kirja, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Lämmin ja läikähtävä, kirja joka herättää ja palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen, sekä tekee erilaisuudesta tavallista. Jotain tällaista olisi hienoa kirjoittaa itsekin.

Sarah Crossan: Yksi

Teos oli sisällöltään kiinnostava, mutta ei niin sykähdyttävä, että olisi ansainnut paikkaansa tällä listalla. Kuitenkin muoto jätti jäljen, Crossanin teos oli nimittäin ensimmäinen lukemani proosaruno, eli runon muotoon kirjoitettu romaani. Teos avasi minulle oven uuteen maailmaan, ai näinkin voi kirjoittaa! Proosa ja runo ovat molemmat minulle ominaisia kirjoittamisen tapoja, ja lyyrinen proosa kuulostaa täydelliseltä. Crossanin teos rohkaisi itseäni viemään omaa tekstiäni lyyrisestä proosasta vahvemmin selvän proosarunon suuntaan. Ainakin sellainen kokeilu on menossa.

 

 

 

 

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju

Eve Hietamiehen suosittu Pasas-trilogia, Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju tuli kuunneltua tässä kevään aikana putkeen (silloin oli vielä lunta vähän maassa, joten on tästä jo aikaa.) En olisi malttanut tulla lainkaan sisälle, vaikka satoi, kun kuuntelin näitä kirjoja iltaisin ja kannoin multasäkkejä pihalla ja haravoin. Aika nopeasti ne tulikin kuunneltua, kun laitoin kuulokkeet korviin melkein joka välissä kun oli sopiva hetki. Hietamiehen jälkeen tulikin vähäksi aikaa kunnon äänikirjaähky. Ne muutamat Christiet kuuntelin, mutta sen jälkeen äänikirjat ovat olleet kokonaan tauolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yösyöttö ja sen jatko-osat kertovat toimittaja Antti Pasasesta ja tämän pojasta Paavosta. He olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, koska sen Finnkino-kohun vuoksi minulta jäi Jyväskylässä näkemättä Yösyöttö-leffa syksyllä. Kuitenkin ainakin trailerin ja arvostelujen perusteella elokuva vaikutti melko yksinkertaistetulta versiolta kirjasta, ja joitakin faktoja on muuteltu elokuvaa varten.

Yösyötössä Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen pojan kanssa, kun vaimo Piia sairastuu synnytyksen jälkeiseen psykoosiin eikä halua nähdä koko perhettä. Antti opettelee vauvaelämän ihan nollasta ja ystävystyy vähitellen naapureihin ja leikkipuistoin naisiin. Erityisen hyvän ystävän Antti saa Ennistä, jolla on Paavon ikäinen tyttö, Terttu.

Tarhapäivässä yksinhuoltaja-Antti on saanut arjen sujumaan päiväkoti-ikäisen Paavon kanssa. Kuitenkin Ennin tyttö Terttu päätyy heille joksikin aikaa asumaan ja arjen palaset menevät uusiksi, kun perheessä on pieni tyttö, jonka kanssa moni asia tuntuu mutkistuvan. Hammaskeijussa Paavo aloittaa ekaluokan ja pikku koululaisen toilailut naurattivat ääneen ehkä eniten kaikista näistä kirjoista. Etenkin Antin kirjoittamat lupalaput “oven saa avata sille ja sille ja sille…” ja jatkuva soittelu Antin työpaikalle sekä jatkuva ralli kodin ja töiden välillä. Ja lehtijutut Paavon pikku haavereista (ja miten kaikki voikin mennä niin pieleen niin monta kertaa!)

Nyt vielä naurattaa, kun kouluarki ei ole omalla kohdalla. Vauva- ja tarha-aika kun on jo itse koettu, niin Yösyötössä ja Tarhapäivässä minua enemmänkin koskettivat kuin naurattivat kohdat, joita monet varmasti pitävät humoristisina. Toki niidenkin kirjojen kohdalla sai hieman hymistellä. Onneksi sävy on vakavien teemojen äärellä lempeän humoristinen, muuten teokset olisivat lähes sietämättömän synkkiä ja raskaita. Noista aiheista voisi repiä vaikka mitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät olleet aivan täydellisiä, mutta monelta osin pidin niistä kyllä paljonkin. Antti ja Paavo ovat oikein symppiksiä tyyppejä ja heitä tuli vähän jopa ikävä. Tarinaa kuljetetaan soljuvasti ja vanhemmuudesta kirjoitetaan ihanan vertaistuellisesti. Hammaskeijussa pidin erittäin paljon myös sivutarinasta, joka liittyi Antin kehitysvammaiseen pikkuveljeen Janneen. Siinä oli ajattelemisen aihetta. Myös Antin kovan luokan toimittajan työtä oli oikein kiinnostava seurata itsekin wannabe-toimittajana. Uskottavuutta lisäsi hienosti myös todellisten paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden vilinä kirjan sivuilla. Antti ja Paavo Pasanen tuntuivat ihan todellisilta helsinkiläisiltä. Lähes uskon, että siellä he asustelevat tälläkin hetkellä.

Joitakin asioita olisin kuitenkin tässä kirjakolmikossa tehnyt toisin. Esimerkiksi melko runsas kiroilu särähti korvaani eivätkä hahmot mielestäni muuttuisi epäuskottaviksi, vaikka kiroilua olisi vähemmänkin. Miksi suomalaisissa kirjoissa tai ylipäätään puheessa usein viljellään kirosanoja niin paljon? Minä en siitä pidä, mutta en malttanut olla silti kuuntelematta loppuun. Henkilöistä “sankaritar” Enni ei miellyttänyt minua ihan niin paljon kuin monet muut kirjan hahmot. Enni tuntuu osittain pitkävihaiselta, pikkumaiselta ja epäkiitolliselta, mutta kehittyy loppua kohti. Kaiken kaikkiaan teoksissa riittäisi paikoittain vähemmänkin naturalistinen ilmaisu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hahmot ovat karikatyyrimaisia, mikä tosin ei ole varsinainen miinus, koska se taitaa olla  paikallaan humoristissävyisessä kirjassa. Varsinkin puiston äidit ovat tyyppiesimerkkejä erilaisista äideistä ja piirteet kärjistyvät teos teokselta. Huvittavia mammoja! Myös Antti miehenä ja Paavo poikana sekä Terttu tyttönä on kuvattu aika stereotyyppisinä sukupuolensa edustajina, mikä toisaalta on myös aika virkistävää nykyajan tasapäistetyssä sukupuolikeskustelussa. Paavo ja Terttu ovat kuitenkin hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä vaikka ovatkin erilaisia.

Äänikirjan kuuntelu toi muuten oman lisämausteensa itse tarinaan. Näyttelijä Antti Virmavirta eläytyi hienosti läpi trilogian ja hänen äänensä miellän nyt vahvasti etunimikaimansa Antti Pasasen ääneksi. Paavona hän tosin puhui mielestäni korostetun lapsellisesti (yleensä lapset puhuvat ihan normaalisti).

 

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava, 2010
10 h 44 min

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2011
12 h 38 min

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
11 h 28 min

Sarah Crossan: Yksi

Jos meistä ottaa kuvan, vain
päästä ja hartioista, ja näyttää sitä satunnaisille ihmisille,
he näkevät ainoastaan että olemme
kaksoset,
minun tukkani ulottuu olkapäille
Tippin on vähän lyhyempi,
kummallakin on pystynenä
ja täydellisesti kaartuvat kulmat.

On totta, että olemme erilaisia kuin
muut.

Mutta rumia?

Haloo.

Ei mene läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sarah Crossanin Yksi on virkistävän erilainen kirja. Se kertoo siamilaisista kaksosista Tippistä ja Gracesta uskottavasti ja lähentää taas hieman erikoisen ja tavallisen määritelmiä toisiinsa. Oikeastaan Yhdessä on paljon samaa kuin R. J. Palacion Ihmeessä. Aivan niin sykähdyttävä Yksi ei ollut, mutta puhutteleva joka tapauksessa. Molemmissa on kyse halusta olla tavallinen ja hyväksytty uudessa ympäristössä. Kaunis lyyrinen proosa on miellyttävää lukea, koko romaani on puettu ilmavan runolliseen asuun. Teos ei myöskään sorru huomionhakuiseen sirkusteluun epätavallisen aiheensa kanssa.

Kirjan alussa alavartalostaan yhteen kasvaneet, 16-vuotiaat Tippi ja Grace aloittavat koulun vuosien kotiopetuksen jälkeen. He joutuvat tietenkin silmätikuiksi, mutta saavat myös pari hyvää ystävää. Tippi ja Grace yrittävät elää mahdollisimman normaalia nuorten elämää, mutta kotielämää varjostavat isän juominen ja perheen taloushuolet. Kaksosilta onnistuu yhdessä lähes kaikki, mutta rakastuminen, unelma parisuhteesta, on saavuttamattomissa ja se surettaa. Muuten kaikki on paremmin kuin ulkopuoliset osaavat kuvitella. Siskospari ei pidä tuomiona yhdessä elämistä, johon on kohdusta asti tottunut. Elämä ilman toista tuntuisi jopa pelottavalta, mahdottomalta.

Kertoja-Gracen äänellä teoksessa pohditaan aidosti, miltä tuntuu, kun toinen on koko ajan vieressä, jopa osa omaa kehoa, mutta kuitenkin erillinen ihminen, jolla on oma luonteensa. Romaani on fiktiivinen, mutta Crossan on tehnyt laajan taustatyön perehtyessään todellisten siamilaisten kaksosten tapauksiin. Yhdet heistä ovat tunnetut amerikkalaiset nuoret naiset Abby ja Brittany Hensel.  

 

Sarah Crossan: Yksi [One]
S&S, 2018 [2015]
e-kirja

R. J. Palacio: Ihme

Lääkärit tulevat kaukaa
vain katsomaan minua
he seisovat sänkyni vierellä
eivätkä usko silmiään

He sanovat, että minun täytyy olla
jumalan luoma ihme
eivätkä he osaa lainkaan
selittää minua

– Natelie Merchant, Wonder

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin minä mietin: ainoa syy siihen, etten ole tavallinen, on se, ettei kukaan muu näe minua tavallisena.

R. J. Palacion Ihme on ihmeellinen kirja, täysi kymppi. Se kertoo Augustista, tavallisesta kymmenvuotiaasta pojasta, joka ei enemmistön mielestä ole yhtään tavallinen. Augustin kasvot ovat harvinaisen oireyhtymän seurauksena epämuodostuneet ja muiden on hankala suhtautua häneen kuin normaaliin lapseen. Kasvojensa takana August on ihan normaali: hän fanittaa Star Warsia, pelaa pleikkaria, rakastaa koiraansa, hengailee perheensä kanssa ja hänellä on älyä.

Kotiopetuksessa ollut August siirtyy kirjan alussa tavalliseen kouluun, jossa hänen elämäänsä seurataan yhden lukuvuoden ajan. Kymmenvuotiaan elämän ilot ja surut on ikuistettu tekstiin niin vakuuttavasti, että aikuinen liikuttuu. Se kuvaa uskottavasti, kuinka vaikeaa on mennä uutena vieraaseen luokkaan – ja kuinka vaikeaa on tehdä se kasvoilla, jotka nähdessään monet avoimesti kavahtavat. Teos on lämmin kuvaus ystävyyden voimasta ja puhutteleva kannanotto ennakkoluuloja vastaan. Se kyseenalaistaa käsityksiämme tavallisuudesta ja haastaa meitä olemaan hyviä – kaikille.

August on teoksen keskiössä, mutta minäkertojat vaihtelevat. Augustin lisäksi ääneen pääsee myös sisko, joka on jäänyt paitsioon vanhempien helliessä sairasta pikkuveljeä. Kertojina käyvät myös Augustin ystävät. Augustia on onnistanut, sillä hänellä on todella lämmin ja rakastava perhe, joka on aina valmis puolustamaan ja tukemaan poikaa. Tämä on hyvä kirja. Tämä on h-y-v-ä. Lukekaa tämä!

   Äiti halasi minua lujasti ja kumartui suukottamaan päälakeani.
“Kiitos sinulle, Auggie”, hän vastasi pehmeästi.
“Mistä muka?”
“Kaikesta siitä, mitä olet meille antanut”, hän sanoi. “Siitä, että tulit elämäämme. Että olet sinä.”
Hän kumartui kuiskaamaan korvaani. “Sinä todella olet ihme, Auggie. Sinä olet ihme.”

 

R. J. Palacio: Ihme [Wonder]
WSOY, 2017 [2012]
336 s.

William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Lämpiminä iltoina Marie-Laure avaa huoneensa ikkunan ja kuulostelee illanhämyä, joka lankeaa raukeana ja rauhallisena parvekkeelle, satulakatoille ja savupiipuille, kunnes todelliset kotikulmat ja niiden pienoismalli sekoittuvat hänen mielessään.
[–]
Isä pyyhkäisee hiussuortuvia hänen korviltaan ja lennättää häntä korkealla päänsä yllä. Isä sanoo, että hän on isän oma ihme, émerveillement. Isä sanoo, ettei ikinä jätä häntä, ei ikimaailmassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (2015) on kyllä paras lukemani romaani pitkään aikaan. Teos kertoo päällekkäin kahden erilaisen nuoren tarinaa toisen maailmansodan jaloissa. Romaanin rakenne on oivallinen ja saa jännityksen säilymään loppuun asti. Teos liikkuu koko ajan monilla eri tasoilla niin ajan, paikan kuin henkilöiden suhteen. Kieli on kaunista, kuvailevaa, sitä on miellyttävä lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen toinen päähenkilö, Marie-Laure, on sokea ranskalainen tyttö, jolle Pariisin luonnontieteellisessä museossa työskentelevä isä on kaikki kaikessa. Kaksikon suhdetta kuvataan liikuttavan hellyttävästi. Marie-Laure pitää Jules Vernen seikkailuista ja on kiinnostunut kaikista luonnon ihmeellisyyksistä – erityisesti simpukat ja kotilot ovat hänen suosikkejaan.

Sodan alettua Marie-Laure ja isä joutuvat pakenemaan Etelä-Ranskaan, Saint-Malon merenrantakaupunkiin, jossa tutustuvat erikoiseen Etienne-setään, jolla on oma radiolähetin. Kaupunki joutuu lopulta ahtaalle piirityksen vuoksi eikä sokean tytön ole helppo selvitä kaaoksen keskellä. Tarinan läpäisee myös sadunomainen, monen halajama jalokivi, johon liittyy uskomuksia kirouksesta, ja joka pompahtelee esiin tuomaan lisäjännitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samaan aikaan Marie-Lauren tarinan kanssa kerrotaan saksalaisesta, orvosta Werneristä, joka näppäränä ja valkohiuksisena nuorukaisena ajautuu natsien pitämään, nuorille pojille tarkoitettuun sotakouluun, jossa armoa ei tunneta. Juonta ja käänteitä paljastamatta en voi kauheasti spekuloida lukukokemustani, vaikka kovasti tekisi mieli! Kuitenkin ylipäätään minusta Wernerin maailma näyttäytyi kovempana ja julmempana kuin Marie-Lauren, joka sokeudestaan huolimatta oli tietynlaisen hoivan piirissä sodankin sytyttyä. Radioista kiinnostuneen Wernerin tarina leikkaa ihmeellisesti Marie-Lauren tarinaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluasin niin sanoa mielipiteeni lopusta, mutten sano, etten pilaa lukukokemustanne. Kannattaa nimittäin lukea tämä, ja varata vähän aikaa, koska se ei ole kevyemmästä päästä. En yleensä pidä pitkistä kirjoista, koska niitä on niin hidas lukea, mutta toisaalta oli myös ihanaa uppoutua tarinaan ihan kunnolla ja lukea vähitellen eteenpäin. Parisen kuukautta luin tätä, joten Marie-Laure ja Werner tulivat läheisiksi.

Kirja sai itkemään ja liikuttumaan useammassa kuin yhdessä kohdassa. Kuitenkin haikeuden lisäksi mukana on kylliksi niitä kauniita ja iloisia hetkiä keventämässä, ettei se ole läpeensä synkkä. Hyvinkin lyhyet kappaleet vievät tarinaa eteenpäin nykäyksittäin, tästä ratkaisusta pidin erityisesti. Lisäksi minua miellytti kovasti sen sijoittuminen oikeaan kontekstiin, Eurooppaan maailmansodan aikana. Myönnän, että minä ainakin olen mieltänyt monet historian tapahtumat romaanien kautta, jotka väläyttävät kuvitteellisia ihmiskohtaloita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Doerrin teos liippaa muuten aika läheltä sitä tyyliä, mitä itsekin kirjoitan tällä hetkellä (nyt tosin meneillään piitkä luova tauko). En siis tietenkään tarkoita, että noin hyvin kirjottaisin, mutta tuo on se tyyli, mitä haen. Minulla on nimittäin ollut tässä jo pari vuotta kesken käsikirjoitus, joka kertoo juuri samaisesta ajasta ja sodastakin, mutta Suomessa, ja siinäkin on hieman aikahyppäyksiä, ei tosin tuollaista täysin päällekkäistä kerrontatapaa. Jos osaisin kirjoittaa mestariteoksen, tämä Doerrin kirja voisi olla tyylillisesti ja aiheellisesti lähellä sitä, mitä haluasin. Siksi pidinkin siitä niin kovasti. Mutta minä kirjoitan tietysti Suomesta, siitä minkä minä tunnen ja mihin minulla on siteitä parin sukupolven takaa.

   “Tiedätkö Etienne, mitä tapahtuu”, madame Manec kysyy toiselta puolelta keittiötä, “kun kiehuvaan veteen pudottaa sammakon?”
   “Te varmaan kerrotte.”
   “Se hyppää pois. Mutta tiedätkö, mitä tapahtuu, kun sammakon panee kattilaan, jossa on viielää vettä, ja antaa veden sitten hiljalleen lämmetä kiehumispisteeseen? Tiedätkö, mitä silloin tapahtuu?”
Marie-Laure odottaa. Perunoista nousee höyryä.
Madame Manec sanoo: “Sammakko kiehuu.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe [All the Light We Cannot See]
WSOY, 2015 [2014]
543 s.