Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Waltari & Lauri: Valtatiet

KUVAT
 
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,
kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
 
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten
                                               lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
 
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
 
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen
                                                     valoon.
 
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreoli-
                                                             tyttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria
                                                      dollareista,
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä
                                                      yössä.
 
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
 
        (Mika Waltari)
 

Kuva: Kimmo Korpela
Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) runokokoelma Valtatiet (1928) ei ollut lukupiirikirjana, mutta lukupiiriä varten lyriikkaa luettuani olen innostunut muutenkin runoista, taas. Ja jopa niinkin paljon, että halusin fiilistellä ja lainata tämän “nuoruuteni kokoelman” kevään kunniaksi. Se laulaa jotenkin niin kevättä minulle! Valtatiet koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisen runot on kirjoittanut Waltari ja jälkimmäisen Lauri. Erityisesti pidän Waltarista, koska pidän muutenkin monista hänen kirjallisista tuotoksistaan. Tosin sekä Lauri että Waltari ovat 1920-luvun Tulenkantajia, ja se näkyy molempien vapaamittaisissa runoissa. Elämänpaloa, voimakkaita ilmauksia, eksotiikkaa, koneromantiikkaakin… Minua näissä viehättää se eksotiikka, erityisesti Eurooppa ja sen tutut paikat ja tunnelmat. Waltarin tunteellisuuskin vetoaa minuun. Hän oli niin pro kirjailija. Mutta nämä runot ovat kyllä erittäin vahvasti aikansa lapsia, niin tulenkantajalaisia kuin voi olla, ja hyviä sellaisinaan, aikansa  taiteilijapiirien sielunmaiseman kuvina.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Colongne.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen
                                                kanssaan,
minun on ollut nälkä niin kauan.
Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta,
jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,
joka saavuttaa onnellisen sieluni;
eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa,
ei ainoatakaan pahaa ajatusta;
unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan
hengittäen onnellista ikuisuutta

                            (Mika Waltari)

Mainitsin, että tämä on minulle “nuoruuden runokokoelma”, ja minulla on siihen jonkinlainen, lämmin ja ehkä hieman lempeän kaihoisa tunneside. Aloin tutustua Mika Waltarin tuotantoon yläasteella, kun tein hänestä esitelmää koulun äidinkielentunnille. Samassa yhteydessä lukaisin tämänkin kokoelman ensimmäistä kertaa. Kirjoitin, lainasin ja luin muutenkin nuoruusaikanani paljon runoja, juuri näitä tulenkantajakirjailijoiden, mutta myös uudempia. Valtatiet on jotenkin vain jäänyt mieleen siltä ajalta positiivisena ja raikkaana, kiihdyttävänä, aitonakin. Se kuuluu kevääseen, lähtöön, uuden aloittamiseen, reissaamiseen… “Autolla läpi Euroopan! / Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana” (Lauri). Runoilijoiden tunteet on helppo tuntea lukiessaan. Olen aina rakastanut matkustelua ja siihen liittyviä fiiliksiä, joita näissäkin runoissa esiintyy, sitä puhdasta ja alkuvoimaista tunnetta, kun lähtee matkaan kohti tuntematonta ja näkee ja kokee paljon pieniä yksityiskohtia ja myöhemmin muistaa ehkä osan niistä ja saattaa kirjoittaa ylöskin.
“Räjähdys villi – liekit / kasteesta märkä maa – / pudonnut vihreä hattu – / jotakin valkeaa.” (Waltari)

 
 
 
KIRJE
 
Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?
 
Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?
 
Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?
 
Rakas, suloinen ystävä,
ikävöithän niinkuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?
 
            (Mika Waltari)



Tästä Mika Waltarin “Kirje”-runosta minulla on eräs erityinen muisto. Olen pitänyt tästä aina paljon, mutta kuinka ollakaan, se sattui olemaan yhtenä aiheena tai liittyi yhteen aiheeseen tai kysymykseen (en muista enää kunnolla) äidinkielen ylioppilaskokeessa kymmenen vuotta sitten, kun olin abi! (Onpa siitä jo aikaa…) Tietenkin kirjoitin sitten siitä oman aineeni, ja vitsit, siitä tuli varmaan paras kirjoittamani kouluaine koskaan. Muistan oikein irrotelleeni kirjallisesti siellä yo-kokeessa ihan flow-tilassa ja kirjoittelin kaikkea matkustamisesta ja Euroopan isoista kaupungeista. Aineen nimi taisi olla “Suuren kaupungin unet”.

“Ihanasti kaivaten tunnen: / kaikki värit ja valot, / kaikki äänet ja tuoksut / rakkaassa, rakkaassa maailmassa / ovat minun.”   
 



Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet
Otava, 1982
65 s.

Jatkoa edelliseen, muutama runo

Tulin jakamaan muutaman osuvan runon tänne, kun koulu ja normaali arkielämä eivät ole nyt antaneet myöten kirjoitella pidempään. Minulla on pari luonnosta kypsymässä koneella ja ideoita olisi vaikka kuinka pitkä lista ja toivon, että ehtisin pitempiäkin postauksia taas kirjoittelemaan koulutöiden lomassa. Viikonloppuna tuli myös hieman kuvattua, joten ehkä kuviakin tulee taas ripoteltua tänne bloginkin puolelle. Tässä kuitenkin muutama valittu runo siitä Joka tytön runokirjasta. Tyttönä, äitinä ja mummona olemisesta. Ensimmäinen on karu ja siitä tulee mieleen päiväkodissakin jo vallitsevat nokkimisjärjestykset, joita on valitettavasti joutunut todistamaan. Toinen ja kolmas ovat jotenkin ihanan lämpimiä, “mutta sitä ennen he ovat intohimoisia”…
      TYTTÖJEN LEIKIT
      Sormet täynnä sormuksia
      pikkutytöt leikkivät barbeilla ja bratzeilla,
      sanoilla voi haavoittaa kuolettavasti,
      ivanauru tulittaa rakkauden seulaksi,
      
      vuoristoradalla pitää kirkua oikeasti
      sillä jarrumies on musta enkeli,
      leikki ei lopu siihen että nukeilta
      katoavat kengät
  
      eikä siihen että nukeilta
      katoavat vaatteet
      eikä siihen että nukeilta katoavat
      hiukset
      ja kädet
      ja jalat
      ja päät,
      rinnat on puhkottu nuppineuloilla,
      eikä siihen, että nuketkin katoavat,
      tytöt vain jatkavat leikkiä kunnes
      se muuttuu todeksi.
                        Tittamari Marttinen, Rakkausmatkat 2005
      LAPSET JUOKSEVAT POIS
      Lapset juoksevat pois.
      Mutta äidit
      kulkevat vaiti kotipihassa.
      Minunkin äitini kantaa ikuisesti 
      tuhkaämpäriä marjapensaan juurille.
      Lapset juoksevat, juoksevat pois.
      Mutta äidit
      istuvat yhä jossain kuistilla.
      Minunkin äitini kuorii ikuisesti
      multaisia perunoita kuistin nurkassa.
      Maa murtuu, taivas jäätyy.
      En löydä tietä avaruuden ääriin. 
      Mutta äiti, hän on pihalla,
      hän kulkee elokuisen illan halki
      peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla.
                         
                        Aulikki Oksanen, Sinua, sinua rakastan 1998
 –
 –
      Kun mummot kuolevat
      heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
      ja joistakin mummoista tulee puita
      ja he humisevat lastenlastensa yllä,
      suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
      ja levittävät talvella oksansa
      lumimajaksi heidän ylleen.
      Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
                        Eeva Kilpi, Animalia 1987