Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.
Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.

Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna
Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!

Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.

Aaro Hellaakoski: Sarjoja
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.