Blogissa esitellyt kirjat – TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen pitänyt blogia nyt hieman yli kaksi vuotta ja postauksia olen julkaissut yli 200. Jokaisessa postauksessa en toki ole esitellyt kirjoja, mutta kuitenkin blogissa on ehditty esitellä ja käydä läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. En ole edes laskenut, sillä kaikki blogissa esitellyt kirjat eivät näy Books-sivulla, koska en ole blogimuuton läpi käynyt jokaista postausta läpi ja linkannut sinne.

Aloitin bloggaamisen Blogger-alustalla, ja vanha blogi on edelleen siellä olemassa, sillä vanhojen postausten kuvat päivittyivät tänne uuteen vain linkillä vanhaan blogiin.  En ole blogimuuton jälkeen, eli lähes vuoteen, päivittänyt mitään Bloggeriin, mutta edelleen kuukausittain siellä käydään lukemassa satoja kertoja kirjapostauksia, joista muutamat ovat selvästi enemmän suosiossa. Erityisesti postaukset klassikoista ovat luettuja, esimerkiksi Hyryn novelli Maantieltä hän lähti, Waltarin, Laurin ja Mustapään runot, Komisario Palmut, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sillanpään Nuorena nukkunut ja uudemmista Jenni Haukion sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runot. Teoksista päätellen luulen, että osa kävijöistä on kirja- tai kirjailijaesitelmää vääntäviä koululaisia, mutta varmasti muitakin kirjoista kiinnostuneita. Itsekin googlailen välillä klassikoita muiden blogeista ennen kuin päätän, kannattaako lukea.

Kun klassikkopostaukset ja kaunokirjallisuus vetävät Bloggerin puolelle, täällä uusilla blogisivuilla suosituimmat kirjapostaukset ovat sitten uudempaa tuotantoa ja enemmänkin nonfiktiota. Voi johtua kyllä siitäkin, että olen ehkä lukenut viime aikoina suhteellisesti enemmän nonfiktiota. Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Maijan tarina vetävät tällä hetkellä eniten porukkaa vanhemmista postauksista. Myös esimerkiksi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut  kerryttävät lukukertoja säännöllisesti. Yhteensä näiden kahden vuoden aikana kirjoittamiani blogipostauksia on luettu jo useita kymmeniä tuhansia kertoja (molemmat sivustot yhteensä), mikä tuntuu aika hassulta ja jopa uskomattomalta. Toki monilla isommilla bloggaajilla tuo määrä täyttyy helposti kuukausittain tai vaikka viikoittain, mutta minulle se on paljon. Etenkin kun kyse on kirjoista eikä lifestylestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin tehdä myös listan omista suosikeistani blogihistorian ajalta. Valitsin kymmenen kaunokirjallisuuden teosta, jotka ovat jotenkin jättäneet jäljen. Listaan myöhemmin omaan postaukseensa myös suosikkini nonfiktion saralta, mutta nyt pysytellään kaunokirjallisuudessa. Luonnollisesti myös monet tämän listan ulkopuolelle jääneet kirjat ovat sykähdyttäneet omalla tavallaan tai ehkä ainakin viihdyttäneet, ärsyttäneet tai jotain muuta, mutta nyt valitsin raa’asti vain kymmenen. Päätin, että listalle saa tulla vain yksi teos yhdeltä kirjailijalta, eikä teosten tarvitse olla parhaita lukemiani, vaan syy voi olla muukin. Joku asia, mistä teos on vain jäänyt mieleen paremmin kuin muut. Nämä eivät siis ole kaikkien aikojen merkittävimmät kaunokirjallisuuden teokset, vaan ainoastaan blogissa esiteltyjen joukosta valitut, jotka sillä hetkellä ovat jotenkin merkinneet. Parin vuoden päästä lista voisi taas näyttää erilaiselta.

Omat valintani, olkaa hyvät. Teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Klassikko, joka ei varmaankaan koskaan lähde listaltani. Tämä on oikea lohturomaani: vanhanaikainen, kaunis, viaton, nokkela, humoristinen ja romanttinen. Elizabeth Bennet on yksi lempihahmoistani ja esikuvistani kautta aikain.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, jonka luen säännöllisesti uudestaan, ja josta blogikin on saanut nimensä. Kirja, jota voisi kutsua jättiläiseksi monestakin syystä eikä vähiten pituutensa vuoksi. Teos sisältää kaiken: suku- kasvu- ja selviytymistarinan, sotaa, rakkautta, historiaa, kiinnostavia hahmoja. Teoksella on minulle myös nostalgia-arvoa, sillä se on yksi ensimmäisistä todella vaikuttavista lukukokemuksista, joita muistan.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois-Koreasta

Äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, joka saa melkein tärisemään vihasta. Asioita, joille pitäisi tehdä jotain, mutta ei voi. Teos on täynnä tunnistettavia, samaistuttavia, universaaleja tunteita, vaikka puitteet ovat täysin erilaiset kuin meillä täällä Suomessa. Paneuduin yhteen Bandin novelleista, Aarrejalavaan, myös erityisen tarkasti, kun tein siitä dramatisointia draamakasvatuksen opintoja varten. Oli mielenkiintoista sovittaa näytelmätekstiksi pohjois-korealaista novellia.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin ilmaisuvoima jätti jäljen. Tyyli, joka koruttomuudessaan on valtavan eläväistä. Berlinin teos ei ehkä ole parhaita lukemiani, mutta siinä oli jotain virkistävän erilaista, ja aikansa pohjois- ja eteläamerikkalainen miljöö oli kuvattu tavattoman taitavasti, jopa aistikkaasti. Myös ironia, karuista asioista veistetty musta huumori puri.

Agahta Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen kirja, jonka luin Agatha Christieltä, ja joka myös johdatti minut laajemminkin hänen tuotantonsa pariin. En sanoisi, että paras hänen teoksistaan, mutta portti, jonka jälkeen ja ansiosta olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, joka jännittää ja viihdyttää. Tämä on yksi hänen karmivimmista kirjoista muuten, enkä tiedä, suosittelenko tätä, mutta kyllä se säväytti varsinkin ensikertalaista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tarina, tyyli, historia ja rakenne. Rakastuin Doerrin tapaan kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa vierekkäin ja lomittain lyhyillä kappaleilla ja jonkin verran myös epäkronologisesti. Ja ennen kaikkea saattaa ne lopulta yhteen, risteämään. Tämä kirja herätti tunteita ja oli kaunis, erilainen. Tärkeä teos myös oman kirjoittamiseni kannalta.

William Golding: Kärpästen herra

Varmasti yksi piinaavimmista lukukokemuksista, eikä siinä mielessä nautittava, mutta karmivuudessaan mieleenpainuva. Ihmisen pahuus on visioitu kärjistymään äärimmilleen pikkupoikien leikeissä, ja mikä pahinta, samaan aikaan aikuiset tappoivat toisiaan sodassa, ja sota on oikeaa historiaa. Romaani näyttää fiktion keinoin allegorian todellisuudesta, sitä ihailin tässä teoksessa.

Mika Waltari, Olavi Lauri: Valtatiet

Halusin ottaa myös yhden runokokoelman top kymppiin. Tämä teos herättää minussa halun matkustaa ja elää. Eurooppa, juna-asemat, vanha aika, liike, ilmaisuvoima. 1920-luvun Tulenkantajat. Myös Waltarin nimi itsessään ansaitsee ehdottomasti paikan listallani.

R. J. Palacio: Ihme

Kirja, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Lämmin ja läikähtävä, kirja joka herättää ja palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen, sekä tekee erilaisuudesta tavallista. Jotain tällaista olisi hienoa kirjoittaa itsekin.

Sarah Crossan: Yksi

Teos oli sisällöltään kiinnostava, mutta ei niin sykähdyttävä, että olisi ansainnut paikkaansa tällä listalla. Kuitenkin muoto jätti jäljen, Crossanin teos oli nimittäin ensimmäinen lukemani proosaruno, eli runon muotoon kirjoitettu romaani. Teos avasi minulle oven uuteen maailmaan, ai näinkin voi kirjoittaa! Proosa ja runo ovat molemmat minulle ominaisia kirjoittamisen tapoja, ja lyyrinen proosa kuulostaa täydelliseltä. Crossanin teos rohkaisi itseäni viemään omaa tekstiäni lyyrisestä proosasta vahvemmin selvän proosarunon suuntaan. Ainakin sellainen kokeilu on menossa.

 

 

 

 

 

Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Omenapuun opetus

Omenapuut ovat olleet sydämen asia minulle jo lapsesta asti ja olen aina toivonut, että meillä (nykyisemmin lapsuudenkotini pihalla) olisi vielä joskus omenoita tuottava puu. Sellainen, johon voisi kiinnittää keinun ja jossa voisi kiipeillä, ja joka kukkii keväisin kuin morsian ja josta syyskuussa ropisee omppuja niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Mutta omenapuut eivät ole koskaan menestyneet meillä. Tontti on sen verran metsän laidassa, ettei humuksinen metsämaa ole koskaan kelvannut nirsoille omenapuuntaimille. (Jätän tässä nyt mainitsematta, että naapurin tontilla omenapuut kyllä ovat selviytyneet.) Huolenpitoyrityksistä huolimatta suurin osa alkuperäisistä taimista on joidenkin vuosien sinnittelyn jälkeen kuollut pois. Kaikki paitsi yksi. Se on istutettu valehtelematta noin parikymmentä vuotta sitten ja se on edelleen hengissä!
Se on kaikki nämä vuodet kitkutellut pienen taimen kokoisena näyttäen useimmiten kituvalta oksalta, joskus se on saanut koristeekseen muutaman kukkasen, mutta yhtään omenaa siitä ei ole ikinä tullut. Ja se on aina ollut minua reilusti lyhyempi, monesti yltänyt vain vyötärön korkeudelle. Myyrät ovat suihkineet sen alitse jättäen multakekoja jälkeensä, jänikset ovat yrittäneet nakerrella sitä, viereinen koivu on juonut sille tarkoitetun veden. Se on ollut kuin elävä kuollut, toivoton tapaus. Tätä kevättä on odoteltu jo 20 vuotta.
Ja nyt. Lapsuudenkodissani viimeksi piipahtaessa tarkistin tietysti optimistisena taas “omenapuuni” tilanteen, kuten joka kevät. Suuni oli loksahtaa sijoiltaan. Se oli kasvanut hieman pituutta, juuri ja juuri ohitseni. Ja sen oksat olivat täynnä ihania, vaaleanpunaisia nuppuja! Niitä oli kymmeniä! Siinä pienessä, mitättömässä varressa. Se tuntui uskomattomalta! Olen lähes varma, että syksyllä se tuottaa ensimmäiset omenansa, mutta vaikkei niin kävisikään, tämä on jo voitto! Voin aavistaa tässä jotakin siitä ilosta, jota vuosia vauvan tuloa odottanut pariskunta tuntee katsoessaan ensimmäistä kertaa positiivista raskaustestiä. Mahdottomasta on tullutkin mahdollinen, vaikka vuosi on näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmat.
Ja minä olen niin ylpeä pikku omenapuustani! Olen ehtinyt kauan sitten muuttaa jo kotoa pois, mutta sain vielä nähdä sen päivän, kun puuni puhkeaa kukkaan, todella puhkeaa. Minulla (meillä) on kyllä toinenkin “omenapuu”. Sain taimen sukulaisilta yo-juhlissa, ja kaiken nähneenä tökkäsin sen kasvamaan keskelle entistä kasvimaata, hedelmällisimpään multaan koko tontilla. Se on kyllä kasvanut silminnähden, vaikka sitäkin ovat olosuhteet kovin koetelleet. (Alimmainen kuva on siitä.) Olen iloinnut sen paremmasta menestyksestä lajitovereihinsa nähden, mutta kituvan, vuosikymmenet sinnitelleen ja aina vain kutistuneen taimen kukkaan puhkeaminen on suoranainen ihme. Sillä ei ollut pohjallaan samoja lähtökohtia kuin isommalla pikkuveikallaan.
Ja minulla kun on taipumus ajatella symbolisesti, näen tässä luonnon ihmeessä toivon pilkahduksen jokaiseen toivottomaan tilanteeseen. Saatamme kylvää hyvän siemeniä ympärillemme koskaan edes näkemättä tuloksia. Mutta mahdottomat tilanteet, menetetyt tapaukset voivat puhjeta kukkaan. Joskus, jonain vuonna, juuri silloin, kun mikään ei meidän silmissämme näytä muuttuneen: ihme voi tapahtua. Kaikki on mahdollista. Hyvä ei mene hukkaan, vaikkei vaikutusta olisi itse todistamassa. Ja joskus, useinkin, voi saada itsekin jotakin ihan vain lahjana, jotakin yllättävää, sellaistakin, mitä ei olisi itse osannut edes toivoa.
What plant we in this apple-tree?
Buds, which the breath of summer days
Shall lengthen into leafy sprays;
Boughs where the thrush, with crimson breast,
Shall haunt and sing and hide her nest;
We plant upon the sunny lea,
A shadow for the noontide hour,
A shelter for the summer shower,
When we plant the apple-tree.
William Cullen Bryant (1794–1878)
 

Kesämielellä


Ajatukseni

ovat pienet ja onnelliset
kuin sinisiipiperhosen,
eikä sydämelläni ole
enemmän huolta kuin oravanmarjalla,
joka kohottaa kukintonsa
kuin lapselliset sormet
osoittamaan ihanaa
aurinkoa
 
Katri Vala

 

 

 

 

 

 

 

Me

 

Sinä ja minä
Satamassa katsomassa samaan suuntaan
Tai toisiimme

 

 

Sinä ja minä
Ja sinun siniset merisilmäsi
Minun kaipaava katseeni
Sinä ja minä
Vääntämässä ja taistelemassa uhmaikäisen kanssa
Kiristyvät hermot kuin helleilman raskaus ennen ukkosta
Sinä ja minä
Yrittämässä ymmärtää toisiamme
Oppimassa meitä ja maailmaa
Sinä ja minä
Hellepäivän iltana nojailemassa parvekkeen kaiteeseen
Hiljaisuus ja hetken lepo
Sinä ja minä
Uupuneina, mutta kiitollisin mielin
Keittiössä unohdettu kaaos

 

Sinä ja minä
Tekemässä hulluja päätöksiä
Ja nauramassa niille

 

 

Sinä ja minä
Ihanan tavallisena viikonloppuaamuna
Lapsen aurinkosilmät ja omenaposket
Sinä ja minä
Välillä ihan kahdestaan
Kohdatuksi tulemisen kauneus
Sinä ja minä
Ja arkisen juhlava kestorakkaus
Tiistaipäivän glamour-kukkakimppu keittiönpöydällä
Tästä en luovu.