Astrid Lindgren: Saariston lapset

Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on Saltkråkan 1. Jos se on siellä, astu vain laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. [–] Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylivertainen suosikkini koko Astrid Lindgrenin mainiosta tuotannosta on Saariston lapset. Onhan Peppi kumouksellinen, Eemeli koominen, Melukylän lapset idyllinen ja muutkin luomukset teoksia paikallaan, mutta mikään niistä ei soita sieluni säveltä niin kuin Saariston lapset. Ja erityisesti kuunneltuna, sillä Jarmo Heikkinen lukee teoksen kerrassaan mainiosti eläytyen.

Saariston lapset kertoo tukholmalaisesta Melkerssonin perheestä, joka saapuu kesäasukkaiksi vuokraamaansa taloon Saltkråkanin kauniiseen saareen, viimeiseen asuttuun saareen ennen avomerta. Äidin menettäneen perheen pää on isä-Melker, kirjailija, joka on tyttärensä rinnalla toinen suosikkihahmoistani. Lindgren luo Melkerin kohdalla aivan mainion henkilökuvauksen herkästä, lapsenmielisestä, hieman tohelosta kirjailijasta, joka on hyväsydäminen, sielukas ja humoristinen mutta auttamatton käytännön asioissa. Melker on idealisti, joka masentuu, liikuttuu ja riemuitsee täydesti, koko kirjailijansielullaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meren yllä leijui usvaa, kaikki oli kaunista hieman surumielisellä tavalla. Puista ja pensaista tippui vettä ja ilmassa oli sateen ja maan, suolaveden ja märän ruohon tuoksu.
“Istutaan pihalla auringonpaisteessa ja tunnetaan, että on kesä”, oli Melker kuvitellut heidän ensimmäistä iltaansa Nikkarilassa. Toisenlainen se oli, mutta kesän ainakin tunsi. Malin aisti sen niin voimakkaasti, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Uneksivan Melkerin vastapaino on hänen 19-vuotias tyttärensä Malin, joka on mitä käytännöllisin. Malin edustaa aika lailla täydellistä naista. Hän on kaunis, pystyvä, huumorintajuinen ja miellyttävä. Kirjailijan tyttärenä myös Malin kirjoittaa, mutta vain päiväkirjaansa, ja Malin on jollain tavalla kirjan päähenkilö, vaikka tarinassa seurataan paljon myös lasten touhuja. Vaikka Malin tietää isäänsä paremmin, kuinka arjen rattaat pidetään pyörimässä, hän on Melkerin lailla myös kauneudentajuinen, ja sopii henkilönä saaristolaisidylliin täydellisesti. Isän ja tyttären lisäksi perheeseen kuuluu kolme kouluikäistä poikaa, joista Malin äidillisesti huolehtii. Malin on kuitenkin raikas eikä yhtään tätimäinen, vaikka onkin joutunut astumaan suuriin saappaisiin jo nuorena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka Malin ja Melker ovat kirjan sieluja, myös varsinaiset saariston lapset ovat mainiosti kuvattuja. Kirja soveltuukin hienosti koko perheelle tarjoten vivahteita myös aikuisille. Ihmiset ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Lapsihahmotkin on kuvattu niin, että heille voi sekä nauraa että samalla ymmärtää heitä. Saaren topakka  “majesteettilapsi” Pampula pitää bernhardilaiskoiransa Laivurin kanssa huolen siitä, että asiat sujuvat hänen pillinsä mukaan. Hän on kekseliäs ja hänellä on hyvä sydän, jos häntä vain huvittaa käyttää sitä. Pampulan leikkitoverina nähdään Stina, pieni ja viisasteleva tyttö, joka kilpailee Pampulan kanssa Melkerssonien perheen nuorimman jäsenen, Pellen, suosiosta. Herkkä eläinystävä Pelle taas ei piittaa tyttöjen kotkotuksista. Myös isommat lapset, Pampulan ja Pellen isosisarukset, löytävät toisistaan ystävät ja perustavat salaseuran. Kirjassa koetaan ilon, surun ja liikutuksen hetkiä miljöössä, joka on kuin liian ihanaa ollakseen totta. Täydellistä kesäkuunneltavaa tai  -luettavaa!

Hän päätti vielä toisenkin asian. Olkoon kaivossa sammakoita miten paljon tahansa ja talon ikkunat vaikka säpäleinä, olkoon Nikkarila miten ränsistynyt hyvänsä, mikään ei estäisi häntä olemaan onnellinen juuri täällä ja nyt. Sillä oli kesä. Pitäisi aina olla kesäkuun ilta, hän ajatteli. Tyyni ja unelmoiva kuten tämäkin ilta. Ja hiljainen.

 

Astrid Lindgren: Saariston lapset [Vi på Saltkråkan]
WSOY, 2018 [1964]
Suom. Laila Järvinen
Lukija: Jarmo Heikkinen
8 h 33 min

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime päivinä itkenyt suunnilleen silmät päästäni, kun olen kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittua Jäätä (2012) loppuun. Nyt se on ohi ja vieläkin itkettää varmasti pitkään aina, kun vähänkin ajattelen kirjaa, joka nousi heittämällä parhaiden koskaan lukemieni (tässä tapauksessa kuuntelemieni) kärkijoukkoon.

Jää on suuri romaani, joka pohjautuu osittain Lundbergin oman perheen tarinaan. Lundberg on syntynyt saaristossa, huikaisevan kauniilla luodoilla pappi-isän, äidin ja siskon perheeseen. Pidetty Kökarin pappi kuitenkin hukkui kotirannassa jäihin Lundbergin ollessa niin pieni, ettei hänellä ole isästään yhtään muistikuvaa.

Muistikuvien sijaan jäljellä on kuitenkin kertomuksia, kirjeitä, saarnoja ja artikkeleita. Lundberg onkin sanonut haastattelussa, että häneltä meni tavallaan 60 vuotta kirjoittaa isänsä tarina kirjaksi, löytää tarvittava perspektiivi. Ja sen hän on toden totta löytänyt. Vaikka teoksen inspiraatio on tosielämästä, siihen on sekoitettu fiktiota ja kirja on romaani, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että itse ainakin uskoin ja uskon edelleen juuri kyseisiin hahmoihin, pienen luodon asukkaisiin kauan sitten.

Rohkaisuna Jäähän tarttuville voisin alkuunsa sanoa, että kannattaa jatkaa, vaikka ei heti pääsisikään tarinan imuun mukaan. Alussa ei ahnehdita vaan edetään rauhallisesti, saariston yksinkertaisessa rytmissä, kauniit sanat ja lauseet seuraavat toisiaan kuin aaltojen hidas pauhu tai jään verkkainen narahtelu saariston pakkasillassa. Rauhallinen ja näennäisen hidas kerronta on kuitenkin ovela ja armoton ratkaisu, se nimittäin ehtii pitkän teoksen kuluessa rakastuttaa lukijan pieneen, onnelliseen perheeseen niin syvästi, ettei itkusta ole tulla loppua, kun tarina kyselemättä etenee kohti väistämätöntä. Aluksi naiivin tuntuinen, mutta erittäin toimivaksi osoittautuva preesensissä tapahtuva kerronta on mainio erikoisuus. Kaikki tapahtuu ikään kuin juuri nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jää kertoo nuoresta, hyväsydämisestä ja iloisesta papista, Petter Kummelista, joka saapuu touhukkaan vaimonsa Monan sekä pienen Sanna-tyttärensä kanssa sotien jälkeen mantereelta Ahvenanmaan ulkosaaristoon Luotojen seurakunnan uudeksi papiksi. Sota on ohi ja rauhasta iloitaan täysin siemauksin. Petter ja Mona rakastuvat heti luotoihin, niiden karuun kauneuteen, omavaraisuuteen ja konstailemattomiin asukkaisiin. Käytännöllinen, lujatahtoinen Mona ja lempeän epäkäytännöllinen Petter täydentävät toisiaan niin pariskuntana kuin vanhempina. Niin, ja mainitsinko jo, että myös rakastavat toisiaan syvästi. Käytännöllistä, sitoutunutta rakkautta ja kiintymystä, konstailematonta ja kaunista kuin saariston jylhä luonto.

Nuoresta ja elämäniloisesta papista tulee nopeasti suosittu ja rakastettu henkilö koko paikkakunnalla. Hän ymmärtää luotojen asukkaita eikä suhtaudu heidän ongelmiinsa ylhäältä päin, vaan kuuntelee heitä ja osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, toimia todellisena armon välikappaleena. Niin paljon kuin minäkin aloin Petteristä pitämään, ymmärsin ainakin yhtä kovasti myös Monaa, Sannaa ja monia muitakin henkilöitä. He ovat samaistuttavia ja kiinnostavia. Heistä tuli läheisiä ja heidän paikalleen pystyi astumaan, niin että ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset myötäeli heidän kanssaan.

Olen liikuttunut onnellisen papinperheen vuoksi hetkellisesti jo useita kertoja kirjan aikana, mutta loppupuolella olen yhtä aikaa puolison, lapsen, vanhemman, ystävän ja työtoverin asemassa, itken heidän kyyneleitään eivätkä ne lopu. Tällaista kokee harvoin kirjojen parissa. Itku pääsee yllättämään, koska Jää ei ole synkkä kirja. Menetys ja suru ovat vain osa sävelistä, mutta niitä edeltää rakkaus, usko ja toivo, joka jää jäljelle. Se on kuvaus omasta aikakaudestaan ja yksinkertaisesta elämästä, jonkakaltaisesta on opiksi otettavaa.

Oli kerran Kökarin pappi, jolla oli elämäntehtävä, pieni perhe ja usko tulevaisuuteen. Pappi, joka tuli jättääkseen jäljen. Vaikka kirja pohjautuisikin vain osittain oikean Kökarin papin tarinaan, on äärettömän kiehtovaa ja lohdullista ajatella, että hänen turhalta tuntuva kuolemansa on kuitenkin puhutellut jälkikäteen niin monia, ja edelleen jotain hänen nöyrästä uskostaan ja lempeän armollisesta suhtautumisesta läheisiinsä saa olla kirjan muodossa valona meille myöhemmille sukupolville, jotka emme ole luodoilla käyneetkään. Hänelle riitti pieni, monien karsastama seurakunta kaukana luodoilla, hänen oma laumansa, luottamuksella uskottu. Ja nyt hänen pieni elämänsä puhuttelee jälkikäteen tuhansia ja taas tuhansia.

Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139: 11–12

Ulla-Lena Lundberg: Jää [Is]
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
15 h 52 min