Syksyn aikana kuunneltuja romaaniklassikoita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä syksynä en ole lukenut juuri yhtään, mutta olen kuitenkin kuunnellut kuusi romaania ja kaksi tietokirjaa (sekä lisäksi lasten kirjoja, joita olen myös lukenut ääneen). Tällä hetkellä menossa on järkälemäinen Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Kesällä pidin kirjataukoa lastenkirjallisuutta lukuunottamatta. Aikuisten romaaneista kaipasin jotain klassista, tuttua ja turvallista sekä vanhaan aikaan sijoittuvaa, joten aloitin syksyn Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksellä – kirja, joka kestää monta lukukertaa. Vaikka olenkin aiemmin lukenut teoksen, kokemus oli aika erilainen kuunneltuna, ja suosittelen sitäkin. Lars Svedberg on Palmujen lukijana aivan mainio, ja voin kuvitella hänen möreän äänensä suoraan Palmun nahkoihin. Kun komisario Palmun erehdys oli selvitetty, siirryin loogisesti Kuka murhasi rouva Skrofiinjoka on myös oikein hyvä. Halusin viipyä vielä waltarimaisessa tunnelmassa ja kuuntelin myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, vaikka mielestäni se ei aivan vedäkään vertoja kahdelle edelliselle.

Palmujen jälkeen luontainen jatkumo kulki sitten Agatha Christieen, jonka kirjoja oli Bookbeatiin ilmestynyt pari minulle uutta lisää. Odotan edelleen, että Christien tuotantoa tulisi laajemminkin suomen kielellä luettuna jatkossa! Kuuntelin ensin yhden Christien klassisimmista teoksista, Roger Ackroydin murhan, joka oli aikoinaan hänen läpimurtonsa suuren yleisön suosioon. Dekkarikuningatar hämää lukijoita mielikuvituksellisella ja yllättävällä juonella ja päätöksellä. Viimeiseen asti toivoin, ettei loppu menisi niin kuin meni, mutta Christieen jo sen verran tutustuneena aloin kuitenkin loppupuolella pelätä pahinta. Kirjan kuluessa ehdin kuitenkin epäillä ensin jo suunnilleen kaikkia, kuten Christiellä varmasti oli tarkoituksenakin. Roger Ackroydin murhan ratkaisi muuten Ackroydin oma ystävä, kukapa muukaan kuin Hercule Poirot.

Kuuntelin myös toisen minulle uuden kirjan, Ruumis kirjastossa, joka Christien tuotannossa on aika keskikastia, peruskauraa, eli hyvä ja mukaansatempaava, muttei erityisen mieleenpainuva. Neiti Marplella oli sormensa pelissä tämän jutun ratkaisemisessa.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä kuuntelin englanniksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Steve Patriarcan lukemana. En koskaan, siis K-O-S-K-A-A-N lue tai kuuntele kirjoja englanniksi vapaa-ajalla, mutta en kai löytänyt mitään muuta kiinnostavaa, niin tartuin sitten tähän, kun sitä ei ollut saatavilla suomeksikaan. Kokemus olikin yllättävän positiivinen! Luulen, että osuutensa oli sillä, että tunsin juonen niin hyvin, ettei haitannut, etten ymmärtänyt joka ikistä sanaa tai lausetta. Ja koska kyseessä oli juuri Pride and prejudice, niin ihana brittienglanti toi kirjaan lisäarvoa, alkuperäisyyttä, joka välittyi eläytyvän lukijan kautta.

Oli myös hauskaa bongailla Pride and Prejudice -äänikirjasta tuttuja repliikkejä, joista monet muistan suunnilleen ulkoa BBC:n sarjasta. Sarjan käsikirjoituksessa onkin seurattu mahdollisuuksien rajoissa melko tarkasti alkuperäistä kirjailijaa. Positiivisesta kokemuksesta opin, että tässä tapauksessa kannatti mennä kieliasiassa mukavuusalueen ulkopuolelle (mutta vain hetkeksi, luulen…)

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 2017 [1940]
9 h 16 min

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
WSOY, 2017 [1939]
8 h 27 min

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2017 [1962]
10 h 11 min

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha [The Murder of Roger Ackroyd]
WSOY, 2018 [1926]
9 h 11 min

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa [The Body in the Library]
WSOY, 2012 [1942]
6 h 17 min

Jane Austen: Pride and Prejudice
2018 [1813]
11 h 47 min

 

Christien esikoinen: Stylesin tapaus

Stylesin tapaus on Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani! Se edustaa aika erilaista maailmaa kuin myöhemmät kirjat, vuonna 1920 julkaistussa teoksessa käydään nimittäin ensimmäistä maailmansotaakin vielä. Kuitenkin tutut, christiemäiset elementit ja maalaiskartanomiljöö ovat jo tästäkin teoksesta löydettävissä ja se poikkeaa yllättävän vähän kymmenien seuraavien vuosien aikana kirjoitetuista teoksista. Joko siis Christie ei kehittynyt merkittävästi tai oli jo aluksi huomattavan hyvä!
Kannatan jälkimmäistä, ja kyllä toki pientä kehitystä ja viilausta tämän ensimmäisenkin jälkeen on tapahtunut. Kirjoitustyyli on kyllä huomattavan sujuvaa ja tuttua jo tässä. Ehkä tässä palapelin palat ovat hieman yksinkertaisemmin esillä, alku on hieman sekava ja lopussa oikeudenkäyntiä selostetaan turhankin seikkaperäisesti. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja ja monen kirjailijan esikoisteos on paljon hapuilevampaa kuin Christiellä.
 –
Teoksen tapahtumapaikkana on Styles Court -niminen kartano, ja lukija tutustutetaan ensi kertaa Hastingsiin (tässä vielä nuori ja naimaton sodassa haavoittunut ja rintamalta kotiutettu) ja salapoliisi Hercule Poirotiin, joka on tullut muiden belgialaisten kanssa sodalta turvaan Stylesin liepeille. Hastings asustelee John Cavendish -ystävänsä vieraana Styles Courtissa, mutta ilmapiirissä on alusta alkaen jotakin painostavaa. Johnin vanha äiti on mennyt uusiin naimisiin reilusti nuoremman, onnenonkijana pidetyn miehen kanssa varoituksista huolimatta.
 –
Kun vanharouva kuoleekin myrkytykseen, Hastings kutsuu oitis paikalle vanhan ystävänsä Hercule Poirotin, eikä juttu olekaan niin selvä kuin miltä näyttää. Jo tästä ensimmäisestä kirjasta asti paistaa Christien hyödyllinen myrkkyasiantuntemus, jonka hän oli ehtinyt kerätä työskennellessään apteekissa. Eri myrkkyjen seuraukset, sivuvaikutukset ja määrät olivat murhamammalla uskottavasti hallussa – toivottavasti vain teoriassa.
 –
Ps. Kuva on otettu muuttolaatikon päällä! Eli sellaistakin työnsarkaa tähän syksylle luvassa. Yksi haave käymässä toteen!

Agatha Christie: Stylesin tapaus [The Mysterious Affair at Styles]
WSOY, 2013 [1920]
244 s.

Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Pari neiti Marplea

Lomalla olen ehtinyt lueskella kiitettävästi ja olen aika lailla jatkanut hyväksi havaittua dekkaripokkarilinjaa. Yritin lukea jotain muutakin kuin Agatha Christietä, mutta olen kai jäänyt vähän koukkuun hetkeksi. En ole lukenut joka päivä tai välttämättä joka viikkokaan, mutta jos jännittävän kirjan imuun pääsee, se saattaa tulla muutamassa päivässä luetuksi. En ole yleensä nopea lukija, mutta nämä Christien dekkaripokkarit ovat aika helppo- ja nopealukuisia minullekin. Itävallassakin sain sen oman oksennustautipäiväni kulumaan, kun oli kirja mukana. Ja kun netin käyttö on ollut vähemmällä, lukemisellekin on jäänyt tilaa enemmän.
Luin tässä esimerkiksi kaksi neiti Marple -kirjaa. Tykästyin neiti Marpleen heti aluksi vaikken tiennyt hänestä etukäteen mitään. Hän on siis yksi Christien hahmoista, joka esiintyy useammassa kirjassa. Vanha, herttainen, mutta terävä-älyinen nainen, joka auttaa “ohimennen” oikeita rikostarkastajia ratkaisevilla pikku vihjeillään. Pidän Marplesta enemmän kuin Poirotista, vaikken olekaan lukenut vielä montaa teosta kumpaakaan.
Luin ensin siellä ulkomaanreissulla Kuolema ilmoittaa lehdessä, joka oli vähän normi pokkaria pidempi. Se oli kyllä aika hyvä, siinä tuntui, ettei mikään ollut varmaa ennen kuin loppumetreillä. Monet dekkarit eivät juuri jää mieltä vaivaamaan, kun ne saa kerran luettua, mutta tämä jäi vähän kolkosti kumisemaan jälkeenkin päin. Pahaenteinen “Hän ei ollut siellä” -lause jäi kummittelemaan päähän ja tuli vähän sellainen kammottavana häilyvä olo, onko mikään välttämättä sitä miltä näyttää (joo, minulla on vilkas mielikuvitus).
Yritin tuon kirjan jälkeen lukea jotain ei-niin-jännittävää, mutta se tuntui ihan lässynlässyltä, joten jatkoin siis Christien parissa. Neiti Marplea ei petetä ei ollut niin hyvä tai yllättävä, mutta se ei myöskään jäänyt kummittelemaan mieleen. Ei se huonokaan silti ollut sinänsä. Siinä murhaa ratkotaan vanhassa kartanossa, kun taas siinä toisessa ollaan ihan tavallisessa pikku maalaiskylässä. Pidän siitä, jos tarinassa on joku murhaan liittyvä erikoisuus, kuten Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjassa tulevasta murhasta on tehty etukäteen lehti-ilmoitus paikallislehteen. Kuolema ilmoittaa lehdessä olikin koko rikosvyyhtenä omaperäisempi ja monisyisempi kuin Neiti Marpela ei petetä.

Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä
WSOY 2013 [1950]
308 s.

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä
WSOY 2011 [1952]
196 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.

Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.