Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri

8A8A0406

Jules Verneltä kuuntelin seuraavaksi Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Minuun upposi selvästi enemmän Maailman ympäri 80 päivässä, mutta ei tämäkään huono ollut. Maailman ympäri oli melko napakka ja selkeä rakenteeltaan ja idealtaan, mutta sukelluslaivatarina kesti pitempään, kiemurteli enemmän ja oli epärealistisempi. Eikä siinä ollut selvää romantiikkaa. Se on kuitenkin kiehtova, fantasiamainen kuva merenalaisesta maailmasta ja siinä on kiinnostavia henkilöhahmoja.

Teoksesta on useita suomennoksia, joita on ilmeisesti kaikkia hieman lyhennelty eli todennäköisesti ranskankielisissä alkuteksteissä lavertelua ja kuvailua on enemmän. Suomennosten välilläkin voi olla eroja. En tiedä, päteekö sama versiointi myös selkeänä pitämäni Maailman ympäri 80 päivässä -kirjan kohdalla. Tuntuu hieman huijaukselta saada jälkikäteen selville, että jokin teos ei ole aivan pilkulleen alkutekstiä, mutta pitää toki muistaa, että myös kääntäminen muuttaa aina hieman kieltä ja on tarkoituksenmukaistakin, jotta myös uudet sukupolvet ymmärtävät, mitä lukevat. Ajan henki, juonen sisältö ja henkilöiden persoonallisuudet olisi kuitenkin aina hyvä säilyttää.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri alkaa siitä, että maailman merillä laivoja on vaurioitunut, kun jokin salaperäinen, erittäin voimakas “merieläin” on sattunut niiden reitille. Lopulta hirviöstä saadaan tarpeeksi ja varustetaan retkikunta etsimään ja pyydystämään tuo merten kauhu. Retken asiantuntijaksi lähtee syvänmeritutkimukseen erikoistunut professori Aronnax. Pitkän etsimisen jälkeen retkikunta törmääkin “jättiläisvalaaseen” ja törmäyksessä Aronnax, hänen palvelijansa Conseil sekä laivan harppuunamestari Ned Land joutuvat veden varaan. He pelastuvat täpärästi, kun merihirviö paljastuukin hyvinvarustelluksi sukelluslaivaksi, joka poimii heidät kyytiin.

Sukelluslaiva Nautilus on ylellinen meren alla kulkeva laitos. Sen kapteeni Nemo paljastuu kohteliaaksi mutta salaperäiseksi ja jopa julmaksi persoonaksi, joka antaa heidän kuljeskella laivalla kuin kotonaan mutta ei voi taata heille koskaan vapautta maan päällä. Kapteeni Nemon kanssa Aronnax kumppaneineen kiertää maapallon veden alla ja näkee mitä mielikuvituksellisimpia ihmeitä. Toisaalta merenpohjan kuvailu on kiehtovaa ja satumaista, toisaalta kirja menee reilusti yli realismin, mikä hieman tökkäsi. Mitä muutakaan olisin tosin voinut odottaa, sillä omana aikanaan teos oli oikeastaan tieteiskirjallisuutta. Vieläkään emme tietysti tiedä kaikkea valtameren pohjasta. 1800-luvulla kirjoitetussa teoksessa kaikki Nemon aluksessa oli kuitenkin vähän liian hienoa. Jopa vaatteet ja upeat ateriat oli tehty vain meren antimia hyödyntäen.

Aronnax kumppaneineen suunnittelee silloin tällöin pakoa, mutta se ei ole kovin helppoa veden alla kulkevasta aluksesta. Tasapainoisen ja miellyttävän Aronnaxin vastinparina lyhytpinnainen ja suorasukainen Ted Land on mainio piristys. Kuuntelin teoksen loppuun ennen kaikkea siksi, koska halusin saada kapteeni Nemon salaisuuden selville. Nemon henkilöhistorian ja kumppanusten pelastumisen suhteen jännite olikin saatu hyvin säilymään teoksen loppuun asti. Miksi Nemo on painunut veden alle ja vihaa koko maanpäällistä ihmiskuntaa? Mikä on tehnyt hänestä julman ja sulkeutuneen? Mitä hän on puuhannut ennen Nautilusta? Pettymys oli, ettei selviä vastauksia hänen kohtaloonsa ollutkaan luvassa, ainoastaan viitteitä ja vihjeitä. Kirja ei saanutkaan lopussa täyttymystään kuin osittain. Ilmeisesti teoksessa Salaperäinen saari kerrotaan kapteeni Nemosta enemmän, mutta olisin odottanut sitä jo tässä kirjassa.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri [Vingt mille lieues sous les mers]
WSOY, 2019 [1870]
Lukija: Jarmo Heikkinen
11 h 14 min

 

 

 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

8A8A0362

En ollut koskaan lukenut tai kuunnellut yhtään Jules Verneä, joka on kuitenkin aika klassinen nimi kirjallisuuden historiassa. Monia muitakin aukkoja on edelleen, vaikka viime vuosina olenkin innostunut niin lukemaan kuin kuuntelemaan entistä enemmän maailmankirjallisuuden klassikkoja. Lista karttuu hitaasti mutta varmasti.

Jules Verneltä kuuntelin Maailman ympäri 80 päivässä ja olin todella positiivisesti yllättynyt! Tämä teos tempaisi mukaansa etenkin verkkaisen Robinson Crusoen jälkeen, joka oli viimeisin kuuntelemani klassikko. Mutta ilman vertailukohtaakin pidin oikeasti kirjasta. Jännitys sen kuin kiihtyi loppua kohti eikä romantiikkaakaan puuttunut, vaikka tarina onkin ehta seikkailu. Kirjan konsepti on selkeä: se on kuin satu, jolla on tietty päämäärä, jota kohti se etenee vääjäämättä. Kuitenkin se voisi olla realistinen.

Maailman ympäri 80 päivässä on ideana useimmille ikätovereilleni tuttu samannimisestä piirretystä, joka pyöri tv:ssä ainakin 1990-luvulla. Tuo piirretty oli aikoinaan minunkin lempparini, ja sinänsä hyvä suositus itse kirjalle. Mutta vaikka alkuperäinen teos onkin lähtökohtaisesti kirjoitettu aikuisille, en voinut välttyä kuvittelemasta vähän väliä piirretyn Phileas Foggin leijonankasvoja edessäni kirjaa kuunnellessani.

Phileas Fogg on 1870-luvulle sijoittuvan kirjan päähenkilö. Hän on lontoolainen herrasmies, jolla on paljon rahaa mutta ei läheisiä. Fogg on erittäin säntillinen ja tulee lyöneeksi herrasmiestovereidensa kanssa vedon, että voisi kiertää maapallon 80 päivässä, mikä siihen aikaan oli todella huimapäinen yritys. Foggin matkaan lähtee myös hänen ranskalainen palvelijansa Passepartout, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin tyynen viileä ja aina asiallinen Fogg. Yhdessä he näkevät maan jos toisenkin ja joutuvat vaikka mihin tiukkoihin tilanteisiin. Intiasta seurueen mukaan päätyy nuori leski, jonka he pelastavat rovion liekeiltä. Kauhea leskenpolttokohtaus on jäänyt myös piirretystä sarjasta elävästi mieleeni, vaikka muuten en sarjan yksityiskohtia muistakaan.

Tarinan vastavoimana ei ole vain aika, jota vastaan Fogg taistelee, vaan myös salapoliisi, joka luulee Foggia varkaaksi ja pysyttelee alituisesti tämän kintereillä. Maita ja kaupunkeja oli mielestäni kuvattu uskottavasti ja kirjailija loihtii silmien eteen aidon tuntuisen miljöön milloin mistäkin päin maapalloa. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoisi pelkkää hyvää. Loppu on todella jännittävä ja jopa liikuttava. Liikutuinkin lopussa kyyneliin keskellä kaupan vihannesosastoa. Tämä on klassikko, jota ei minusta ole turhaan nostettu klassikoksi! 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
[Le tour du monde en quatre-vingts jours]
Saga, 2018 [1872]
Lukija: Ilkka Hautala

8 h 12 min

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

8A8A9947

Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) on teos, joka on nimenä tuttu varmaan jokaiselle. Minäkin aloin kuunnella sitä juuri legendaarisen nimen takia, jonka olen lapsesta asti kuullut monissa eri yhteyksissä. Robinsoniin kun on viitattu niin Aku Ankassa kuin lukemattomissa muissakin teksteissä. Nyt halusin tietää, mikä se Robinson lopulta onkaan miehiään. Teoksen meri- ja saariteemasta tuli hieman mieleen toinen seikkailuklassikko, R. L. Stevensonin Aarresaari. Tosin jälkimmäinen on kirjoitettu myöhemmin ja tarkoitettu alunperinkin historialliseksi romaaniksi.

Robinson Crusoe on tietyllä tavalla pitkäpiimäinen, ja ymmärrän kyllä, miksi eräs lähipiiriini kuuluva henkilö kertoi pitäneensä sitä todella puuduttavana luettuaan sen joskus varhaisteininä. Mutta en aivan yhdy tuohon kommenttiin, sillä muuten en olisi varmaankaan kuunnellut pitkää teosta loppuun. Onhan sen tahti nykykirjoihin verrattuna hitaahko ja siinä on vain vähän dialogia (haloo, Robinson viettää suurimman osan kirjasta yksin), mutta se on myös aika ihanan rauhoittava matka menneisyyteen ja utopiaan. Ja onhan se todellinen klassikko. Jo itse kirjan ikä, 300 vuotta, herättää kunnioitusta. Aivan mitäänsanomaton kirja olisi varmaankin unohtunut jo tuossa ajassa.

Robinsonin pääidea on siinä, että nimihenkilö haaksirikkoutuu autiolle saarelle, jossa yrittää parhaansa mukaan selviytyä. Kuten Aarresaaressa, hieman Robinsonissakin minua mietitytti, mahtoiko kirjoittajalla olla kovin kattavaa käsitystä vastaavan saaren eläimistöstä ja kasveista. No, enpä ole itsekään asiantuntija, mutta muutamat yksityiskohdat hieman arveluttivat. Aika hieno selviytymiskertomus Robinson Crusoe kuitenkin on. Luonnon armoilla selviytyminen kiinnostaa ihmisiä edelleen, siitä ovat esimerkkeinä muun muassa lukuisat tv-sarjat. Robinsonissa kiehtoo hänen kykynsä rakentaa itselleen oma valtakunta ihan tyhjästä.

Lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että teos on todella 300 vuotta vanha ja oman aikansa ihanteiden tuote. Niin sanottu valkoisen miehen taakka sieltä vähän kuultaa, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin voisi olla. Korvaan särähti esimerkiksi kirjan alkupuolella kohta, jossa kunnon Robinson on lähdössä orjalastia hakevan laivan mukaan eikä asiaa esitetä millään tavalla huonossa valossa. Lopulta, elettyään ensin pitkään rauhassa saarellaan Robinson lopulta törmää “ihmissyöjiin”, jotka aterioivat vihollisena. Tämän rituaalin näkemin saa miehen syystäkin kauhun valtaan eikä niinkään ihmisten erilainen kulttuuri tai ulkonäkö sinänsä. Ihmissyöjien kynsistä Robinson nimittäin pelastaa Perjantain – toisen heimon “alkuasukas” hänkin – josta tulee mitä uskollisin ystävä ja palvelija. Perjantaista on pelkkää hyvää sanottavaa.

Teoksessa oli jonkun verran myös aika syvällistä pohdintaa, joihin Robinson yksinäisyytensä vuosina ajautui. Tyyli on nykykirjoihin verrattuna hieman alleviivaavan opettavainen, mutta sisältö kuitenkin puhuttelee. Kiinnitin muuten huvittuneena huomiota siihen, että kirjan loppupuolella kuitataan – suurin piirtein yhdellä lauseella –, että Robinson pelastuttuaan meni naimisiin, sai lapsia ja jäi leskeksi.  Ja Robinson kun on kuvannut sivutolkulla mitättömämpiäkin asioita kuin puolison löytäminen ja avannut suurin piirtein koko elämänsä. Että mitä kukakin sitten pitää tärkeänä. No, eihän tämän genre olekaan rakkausromaani, mutta silti. Robinsonin vaimo ei nyt tällä kertaa jäänyt historiaan.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe
WSOY, 2019 [1719]
Lukija: Lars Svedberg
12 h 34 min

 

C. S. Lewis: Narnian tarinat 1–3

Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Tämä on kertomus siitä mitä heille tapahtui, kun heidät oli sodan aikana lähetetty pois Lontoosta pommitusten takia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Romaaneja en ole juurikaan lukenut tänä vuonna lukuun ottamatta C. S. Lewisin kolmea ensimmäistä Narnia-kirjaa. Kirjat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta Narniaan olin ihastunut jo aiemmin elokuvien kautta. Narnia-kirjat on luokiteltu lasten fantasiakirjallisuudeksi, joten ne ovat melko helppolukuisia. Ihan pienelle koululaiselle en itse näitä kuitenkaan vielä antaisi. Lapsilukijoille kirjat ovat ehkä eniten fantasiaa ja seikkailua, mutta aikuislukijaa (minua) viehättää erityisesti kirjojen runsas symboliikka. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Narnia on rinnakkaistodellisuus, johon vain lapset voivat päästä. Ensimmäisen kerran englantilaiset Pevensien sisarukset päätyvät Narniaan sodanaikaisen evakkokotinsa vaatekaapin kautta. Narnia on fantasiamainen maailma ja siellä olennotkin ovat aivan erilaisia kuin meidän maailmassamme. Suosikkihahmoni niin kirjoissa kuin elokuvissa on suuri leijona Aslan, merentakaisen majesteetin poika. Aslanista säteilee sanojenkin läpi niin valloittavaa rakkautta, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta, että lukijan tekisi heti mieli kapsahtaa hänen kultaista harjaansa vasten. Aslan on salaperäinen hahmo, eikä hänestä tiedetä kuin se, minkä hän itse on ilmoittanut. Silti hän on aina paikalla silloin kuin tarvitaan. Aslanin maassa ei kukaan ole käynyt.

Jotkut ihmiset, jotka eivät ole olleet Narniassa, ovat sitä mieltä, ettei jokin seikka voi olla samalla kertaa pelottava ja hyvä. Jos lapset joskus olivat ajatelleet niin, se luulo karisi heistä nyt yhdellä iskulla. Sillä yrittäessään katsoa Aslanin kasvoihin he tavoittivat vain välähdyksen kultaisesta harjasta ja suurista, kuninkaallisista, ylhäisistä silmistä; ja sitten he huomasivat etteivät voineet katsoa häneen ja alkoivat vapista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aslan on siinäkin mielessä kiinnostava hahmo, että hänen ympärillään on kaikkein eniten hyvinkin raamatullista allegoriaa. C. S. Lewis olikin julkisesti kristitty kirjailija, joten sattumasta tuskin on kysymys. Aslan on suuren merentakaisen majesteetin poika, leijona, joka viittaa selvästi Jumalan poikaan, Juudan leijonaan. Aslan on yksinkertaisesti rakastettava, yhtä aikaa voimakas ja hellä, ymmärtävä ja isällinen.  Ensimmäisessä kirjassa Aslan suostuu kuolemaan petturin tähden ja kärsimään tälle kuuluvan, häpeällisen ja tuskallisen rangaistuksen. Hän kuitenkin herää eloon kuolemansa jälkeen ja vapauttaa koko Narnian pahan vallasta.

“Vaikka velho tunsi suuren taian, on olemassa suurempi taika, jota hän ei tiennyt. Hänen tietonsa ulottuu vain ajan sarastukseen. Mutta jos hän olisi katsonut vähän kauemmaksi taaksepäin, hiljaisuuteen ja pimeyteen ennen ajan alkua, hän olisi sieltä voinut lukea toisenlaisen taian. Hän olisi tiennyt, että kun joku vapaaehtoinen uhri, joka ei ole tehnyt mitään rikosta, tapetaan petturin sijasta, paasi halkeaa ja itse kuolema alkaa liikkua taaksepäin.”

Kiinnostavaa on myös se, että Lucy nuorimpana ja vilpittömimpänä näkee Aslanin useimmin.  Raamatun sanoin: “Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” (Mark. 10:15) Isommat sisarukset usein epäilevät Lucyn vain kuvittelevan, kun tämä kertoo Aslanin haluavan johdattaa häntä. Jumalan viisaus näyttäytyykin maailman viisaiden silmissä usein hullutena: “Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” (1.Kor. 1: 27–29)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannessa kirjassa Aslan muun muassa riisuu lohikäärmeeksi muuttuneen Eustacen paksusta käärmeennahastaan, kastaa tämän altaassa ja pukee tämän ylle uudet vaatteet. Kastamisen lisäksi tähän kohtaan viittavat hengellisenä tapahtumana muun muassa seuraavat Jeesuksen sanat: “Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” (Joh. 13:8). “Se joka voittaa, saa ylleen puhtaan valkeat vaatteet enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja kaikkien hänen enkeliensä edessä.” (Ilm. 3:5)

“Jonkin ajan kuluttua leijona otti minut lähteestä ja puki –
“Puki sinut? Käpälillään?”
“Niin, en oikeastaan muista kuinka se kävi. Mutta joka tapauksessa hän puki minut uusiin vaatteisiin – ne ovat ylläni vieläkin. Ja sitten olin äkkiä jälleen täällä. Ja sen vuoksi minusta tuntuu, että olen nähnyt unta.”
[–] “Luulen, että olet nähnyt Aslanin” sanoi Edmund.

Lempikohdakseni muodostui kolmannen kirjan loppu, jossa lapset joutuvat jälleen palaamaan ihanasta Narniasta omaan maailmaansa. Aslan kuitenkin lohduttaa ikävöiviä lapsia kertomalla, että hän on todellinen myös oikeassa maailmassa:

“Mutta siellä minulla on toinen nimi. Teidän on opittava tuntemaan minut sennimisenä. Juuri siitä syystä teidät tuotiin Narniaan, että tutustuttuanne minuun jonkin verran täällä tuntisitte minut paremmin siellä.”

Uskoisin Lewisin suunnanneen loppukaneettinsa Pevensien lasten lisäksi myös lukijoille. Mainiot kirjat!

 

C. S. Lewis: Velho ja leijona [The Lion, the Witch and the Wardrobe]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2014 [1950]
238 s.

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian [Prince Caspian]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 1997 [1951]
188 s.

C. S. Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin [The Voyage of Dawn Treader]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2010 [1952]
249 s.

R. L. Stevenson: Aarresaari

Kuuntelin R. L. Stevensonin Aarresaaren syksyn puolivälin aikoihin, kun maassa ei ollut vielä lunta vaan maiseman peitti sumuinen sade ja harmaus. Klassinen seikkailukirja oli juuri omiaan kohentamaan mielialaa ja viemään kuuntelijan eksoottiselle merimatkalle. Tavakseni on tullut lukea tai kuunnella säännöllisesti klassikoita, joiden tuntemusta pyrin kartuttamaan. Monet lukemani klassikot ovat oikeasti hyviä ja edelleen aivan toimivia tai jopa tarkkanäköisempiäkin kuin uudemmat kirjat. Klassikoihin pätee kuitenkin kohdallani sama sääntö kuin muihinkin: jos ei kiinnosta, niin en lue väkisin. Osa lukemistani ei-niin-sykähdyttävistä klassikoista on aikoinaan tullut puolipakolla  luettua koulua tai kirjallisuuden oppiainetta varten, mutta tällä hetkellä minua eivät sido mitkään pakot.

PC191859.jpg

Olen aika valikoiva kirjojen suhteen. Pidin kuitenkin Aarresaaresta, ja yhtenä syynä siihen, miksi valitsin sen kuunneltavaksi, oli äänikirjan lukija – näyttelijä Lars Svedberg. Ihastuin täysin hänen murahtelevan eläytyvään lukutapaansa jo Komisario Palmu -romaanien kohdalla. Kokemus olisikin voinut olla varsin erilainen, jos olisin itse lukenut Aarresaaren kirjana. Svedbergin intensiivinen, näyttelijämäinen eläytyminen teki äänikirjasta kuunnelmamaisen ja helpotti tunnelmaan pääsemisessä. Aiemmat tietoni Aarresaaresta olivat karkeat ja pohjautuivat Mauri Kunnaksen piirrettyyn lastenkirjaversioon.

Aarresaaren tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Englantiin sekä merille ja eksoottiselle aarresaarelle. Teos on kirjoitettu 1880-luvulla, joten sen tapahtumat sijoittuivat alun perinkin historiaan. Kuten monet seikkailukirjat, tämäkin on alunperin suunnattu nuorille pojille. Mikäköhän minua niissä viehättää, vaikken ole niin nuori enkä poika? Nuori olen kyllä joskus ollut, eikä seikkailukirjojen kulta-aikaan ehkä ajateltu tyttöjen niin kiinnostuvan niistä. Nykyään on tullut onneksi entistä enemmän seikkailutarinoita, (myös elokuvia) joissa on tyttöhahmojakin keskeisissä rooleissa. Aarresaaressa ainoa nainen on äitimuori, jolla on hyvin pieni rooli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarinan päähenkilö on nuori poika, Jim Hawkins, joka asuu perheensä isännöimässä majatalossa, Amiraali Benbow’ssa. Eräänä iltana majataloon saapuu kumma vieras, vanha rommin kyllästämä merirosvo, jota muut rosvot yrittävät jäljittää. Vanha merirosvo paljastaa viimeisenä tekonaan Jimille aarrekartan paikan, ja luotettujen miesten kera Jim lähtee vaaralliselle merimatkalle kohti aarresaarta. Ilman selkkauksia ja merirosvoja arteen lähelle ei kuitenkaan päästä.

Täytyy myöntää, että en pysynyt aivan alusta asti kärryillä, kuka oli kukakin henkilö, kun nimiä vilisi tekstissä niin paljon. Luetussa kirjassa alkuun olisi voinut palata tarkistamaan. Langat kuitenkin punoutuivat yhteen ja juonessa pysyi kiinni, vaikkei joka merirosvon henkilöllisyydestä ollutkaan aina selvyyttä. Kirjan luoma kuva 1700-luvun merirosvoista ja viidakosta on muuten juuri niin stereotyyppinen kuin voi kuvitella. Liekö kirjailijalla ollut ensikäden tietoa kummastakaan? No, tuskin sen puoleen oli sen aikaisilla lukijoillakaan. (Tai oikeastaan minullakaan.) Minua huvitti myös tapa, jolla minä-kertoja Jim alleviivaa omaa kertojuuttaan: hän usein vakuuttaa lukijalle, että nämä ja nämä tiedot hän on saanut vasta jälkikäteen. Tämä hieman katkaisee tarinan maailmaa ja – päinvastoin kuin on ollut tarkoitus – vain korostaa sitä, että kirja on fiktiota.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukukokemuksena tämä toi mieleeni ainakin Finnemoren Robin Hoodin sekä nuorena lukemiani Zane Greyn lännenkirjoja. Asetelma, jossa englantilaispoika yrittää pärjäillä yksin viidakossa toi hieman mieleen myös Goldingin Kärpästen Herran. Olen syksyn aikana lukenut ja kuunnellut kohtuullisen määrän kirjoja – en pinotolkulla, mutta enemmän kuin mitä olen tänne postannut. En ole vain ehtinyt esitellä niitä, enkä toisaalta ole ottanut siitä paineitakaan, sillä eihän se ole lukemisen päätarkoitus. Ensi vuoden puolella kuitenkin palaan varmaan vielä muutamaan tapaukseen.

 

R. L. Stevenson: Aarresaari [Tresure Island]
WSOY, 2018 [1881–1882]
Suom. Hannes Korpi-Anttila
Lukija: Lars Svedberg
8 h 30 min

William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s.