William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s. 

 

Finnemore: Robin Hood

Robin Hood otti jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Metsänvartijat näkivät hänen asennostaan heti, ettei hän ollut mikä tahansa jousimies. Jousi taipui helposti Robinin käsissä. 
    “Muista, että pääsi on panttina!” huusi metsänvartijoiden johtaja kesken tähtäämisen…
    Sitten jousi helähti! Nuoli singahti ilman halki kuin kiukkuinen ampiainen. Samassa hirvien johtajauros loikkasi ilmaan ja putosi kyljelleen kuolleena. 
    “Olet minulle rahapussisi velkaa. Minä voitin”, sanoi Robin. Mutta johtaja virnisti ilkeästi ja vastasi ivaa puhkuen: “Minäpä kerron, mikä sinun palkintosi on. Noin taitava jousimies kyllä tietää mitä seuraa, jos tappaa hirven kuninkaan metsässä. Miehet! Ottakaa hänet kiinni ja sitokaa köysiin!”
 
Robin Hood on niin legendaarinen henkilö, että varmasti kaikki ovat kuulleet nimen. Jos ja mahdollisesti kun Robin Hood tai hänen esikuvansa oli todellinen historian henkilö, hän eli keskiaikaisessa Englannissa, noin 1100–1200 -lukujen paikkeilla. Tuolloin maan parempiosaiset normannit alistivat ja riistivät saksiväestöä, josta syntyi voimakasta vastakkainasettelua. Oli Robin Hood todella elänyt tai ei, ainakin hänestä on sepitetty kautta aikojen valtavasti legendoja, lauluja, runoelmia, tarinoita. Näitä hajanaisempia vanhoja tarinoita tutkinut John Finnemore kirjoitti Robin Hoodin elämästä oman, yhtenäisen versionsa, johon on upottanut näitä alkuperäisiä kertomuksia.

Robin Hood on rehellinen ja iloluontoinen nuori mies, joka vastoin tahtoaan joutuu lainsuojattomaksi ja kerää ympärilleen joukkion taitavia taistelijoita, Robin Hoodin iloiset veikot. Porukka asustaa Sherwoodin metsässä ja heidän pahin vastuksensa on läheisen Nottinghamin kaupungin sheriffi, joka haluasi Robinin hirteen. Robin ja hänen ystävänsä ryöstävät rikkailta (aateliset ja kirkonmiehet), jotka ovat ensin kohtuuttomilla veroilla ryöstäneet köyhiltä. He auttavat ihmisiä ja tuntuvat selviytyvän kaikesta. Robin itse on kaikkien aikojen taitavin jousimies ja suureen joukkioonsa hän huolii vain erinomaisia jousen tai ryhmysauvan käyttäjiä.

Sheriffi kumppaneineen häviää kerta toisensa jälkeen Robinille ja tämän miehille. He suorastaan nöyryyttävät itseriittoista sheriffiä. Sheriffi vaikuttaa melko harmittomalta vastukselta, sillä vaikka onkin täynnä pahaa tahtoa Robinia kohtaan, hän lankeaa kerta toisensa jälkeen Robinin virittämiin ansoihin ja valepukuihin. Kirja onkin enimmäkseen sheriffin jallittamista ja uusien jousimiehien etsimistä. Monenlaisia seikkailuja ja hyvää tuulta.

Eräänä toukokuisena sunnuntaina oli kevätaamu ehkä kauniimpi kuin koskaan. Pikku-John oli juuri palannut kerjuumatkaltaan. Aurinko oli kirkas ja lämmitti mukavasti. Puiden nuoret lehdet havisivat lempeässä tuulessa, joka kantoi mukanaan metsän kaikkia tuoksuja. Maa oli täynnä kukkia, ja pulskat hirvet olivat jättäneet aurinkoiset kukkulat ja tulleet puiden varjoon lepäämään.

Pidin tästä oikein paljonkin. Ihan erilaista mitä olen taas pitkään aikaan lukenut. Kunnon seikkailukirja, jossa hyvät aina voittavat! Tietysti kirja on myös romanttisesti värittynyt. Ei sillä tavalla romanttisesti, vaikka Marian-neitokin nopeasti esitellään, vaan enemmänkin tyylilajina. Se on niinkuin satu, jossa vaikeudet voitetaan ja usko Robinin ja miesten kekseliäisyyteen ja kuolemattomuuteen on lähes rajaton. Luonto on upea, Robinin joukkio saa elää vapaana ja onnellisena kauniissa Sherwoodissa. Mutta se on ihana satu.

Teoshan on alunperin kirjoitettu jo 1909, ja vanhat suomennokset ovat kuulemma aika runomaisia ja koukeroisia. Tämä uusi suomennos on kuitenkin ihan selvää suomea ja miellyttävä lukea. Verrattuna muuten Disneyn Robin Hood -elokuvaan (yksi lempipiirrettyni), kirjan juoni on aika erilainen ja Marian-neidon rooli paljon minimalistisempi. Myöskään ilkeää prinssi Juhanaa ei kirjassa ole vastuksena ennen kuin aivan lopussa. Ennen kaikkea Finnemoren Robin Hood on minusta kirja ystävyydestä, varsinkin Robinin ja Pikku Johnin. Loppu on koskettava.


John Finnemore: Robin Hood [The Story of Robin Hood and His Merry Men]
Minerva Kustannus Oy, 2012 [1909]
244 s.

Keski-Suomen kesätärppejä

Kesällä on kiva puuhata aina jotain vähän arjesta poikkeavaa siinä ihan omassa kotikaupungissa ja lähiympäristössä. Kokosin tähän muutamia kesävinkkejä, joista monet ovat meidän perheen suosikkipaikkoja Keski-Suomessa. Koska usein parhaat asiat eivät maksa mitään, siksi näistäkin suurin osa on ilmaisia tai ainakin edullisia. Kesällä on kiva myös katsella hieman muitakin mestoja kuin omaa kotipaikkaansa, voin suositella Keski-Suomea lapsiystävällisenä retkikohteena myös muualta tuleville.
Harju on Jyväskylän ylpeys. Lapsille on elämys jo ihan vain kiivetä ylös ja käydä vaikka näkötornissa ihailemassa kaupunkia. Harjun juurella sijaitseva Mäki-Matin perhepuisto on Jyväskylän paras leikkipuisto eikä samanlaista joka kaupungissa olekaan. Uimarannoista Tuomiojärven ranta on meidän ehdoton suosikki mataluuden ja lapsiystävällisyyden takia.
Museot! Uskaltauduin Jyväskylän pieneen taidemuseoon ekaa kertaa lasten kanssa, kun siellä oli Suomi 100-vuotta -teemainen näyttely. Ihan hyvin meni, pienempi oli varmuuden vuoksi sylissä, koska teoksiinhan ei-saa-koskea. Isompaa kiinnostivat jo taulutkin. Kiersimme sattuneesta syystä hyvin nopeasti itse näyttelyn, ja kiinnostavin osuus lapsille oli yläkerran 1960-luvun asunnoksi sisustettu “huoneisto”, josta näki, millaiselta mummojen ja pappojen lapsuudessa on näyttänyt. Keskusta on kauniilla kelillä muutenkin kiva pihakatuineen ja kirkkopuistoineen. Toivolan vanhan pihan aluperäisen näköiseksi sisustettu käsityöläiskoti pitemmän ajan takaa on myös kiinnostava lastenkin kanssa. Ja Harjun ilmainen luontomuseo on lasten kanssa kiva ja ilmainen!
Haapamäen höyryveturipuisto on tosi kiva paikka lapsiperheelle ja junista kiinnostuneille. Siellä on siis niitä vanhoja höyryvetureita ja leikkipaikka, ei mitään hirveän hienoa ja hyvin laitettua, mutta ihanan uinuva pikkupaikkakunnan tunnelma ja onhan ne veturit upeita. Keuruun takana sijaitseva Haapamäki itsessäänkin on kiva, uneliaan idyllinen kesäpaikka, mutta ei kannata odottaa, että siellä tapahtuisi mitään. Meillä nyt liittyy paikkaan tunnesyitä sukujuurien takia.
Keuruu on meille huippu kesäpikkukaupunki. Meidän tulee pyörittyä siellä useita kertoja kesässä, koska appivanhempien mökki on Keurusselän rannalla. Keuruun vanha kirkko on näkemisen arvoinen (kuten myös Petäjäveden siinä matkan varrella), Vanha Pappila on myös kiva ja se ranta-alue ylipäätään. Keuruulla on myös hyvä kiinalainen ja Pappilan Vanhasta Tavernastakin saa hyvää ruokaa. Keuruulta pääsee myös näppärästi Mänttään, jossa onkin vaikka mitä nähtävyyksiä.
 –
Oravivuorelta

 

Oravivuori, Struven ketju on hieno luontokohde Jyväskylän ja Jämsän välillä. Ajetaan siitä monta kertaa vuodessa ohi muttei oltu koskaan pysähdytty ennen tätä kesää. Siellä on hieno näkötorni, upeat maisemat. Tuli vähän Alppirinteet mieleen. Melko jyrkkääkin kiipeämistä. Ihan pienten lasten kanssa en lähtisi, koska kalliojyrkänteet voivat olla vaarallisia. Kuitenkin lasten kanssa voi mennä, jos vaan huolehtii ettei kukaan juokse alas kalliolta. Me päästiin tällä kertaa ihan kahdestaan käymään siellä.
Laajavuoren Seikkailupuisto on tämän listan ainoa vähän kalliimpi juttu. Laitoin sen kuitenkin tähän, koska käytiin siellä viime kesänä ekaa kertaa ja se oli ihan mielettömän kivaa! Ehdottomasti sellainen juttu, johon voisin uhrata sen reilu parikymppiä kesässä.  Niin mahtava fiilis kiipeillä siellä puiden latvustoissa. Meikäläinen voitti itsensä taistelemalla sen rankimmankin radan läpi, vaikka alkuun tuntui, ettei ole mitään tsäänssejä. Ratoja on eri tasosia kaikenkuntoisille lapsista aikuisiin. Muihin seikkailupuistoihin verrattuna Laajiksessa on mahtavan paljon pitkiä ja hauskoja liukuja.
Takapihan takana
Lähiluonto on usein se paras retkikohde kuitenkin. Mekin asumme taajamassa melko lähellä keskustaa, ja meidän takapihan takana on aivan upea minimetsä vesiputouksineen. Siellä on usein ihan taianomainen tunnelma ja kulmakunnan lapset puhuvatkin satumetsästä. Myös marjaan pääsee loppukesästä halutessaan ihan nurkan takana. Aivan kaupunkilaisille yksi keidas on Tourujoen luontopolku, joka on lähes keskellä kaupunkia ja lyhyytensä ansiosta helppo mennä lastenkin kanssa. Ja lapset rakastavat pitkospuita!
Jyväskylän satamankin voisin mainita, se, kuten koko Jyväsjärveä keirtävä rantaraittikin, on meidän perheen suosikkitaukopaikkoja pyöräretkillä. Jyväskylän satama on vaan niin kaunis jotenkin, siinä on jotain suuren maailman tuntua ja *mansikoita* maksaneet portaat. Sataman toisessa päässä, Kuokkalan sillan alla on kaksi kivaa ulkoruokapaikkaa, joihin pysähtyä: thaimaalainen ruokakioski ja Vohvelsson, jossa on varmaankin Jyväskylän parhaat vohvelit.
Tässä muutamia, jakakaa omia kesävinkkejänne! Kiva keksiä aina jotain uutta tekemistä joka kesä.

Miina ja Manu + lapsille tarjotut sukupuoliroolit

Varmaan suurin osa nuoremman polven suomalaisista on lukenut tai kuullut satukasetista Miinaa ja Manua. Tuo Teutorin kahdesta kissasta kertova kirjasarja on todellinen lasten klassikko Suomessa, joten pakkohan siitäkin on jotakin kirjoittaa, varsinkin kun meilläkin sitä luetaan, ja olen omassakin lapsuudessani kuunnellut paljon kyseisiä satukasetteja.
“Miina ja Manu – kaksi kissaa ihanaa! Miina – ja Manu – luoksemme on tulleet taas!”
Sarjan vahvuuksia ovat lapsenomaisuus, mielikuvituksellisuus, värikkyys ja seikkailullisuus – kissat kun ovat milloin merirosvolaivalla tai matkoilla, milloin myllyssä tai ratsastuskoulussa.  Sulo-eno ja Heikki Hiiri heiluvat usein myös mukana. “Karmivan jännittävät” Vanhan linnan salaisuus ja Eksyksissä olivat pienenä lemppareitani, ja hahmoina jännittävimmästä päästä olivat Erakko Hermanni ja Jänkä-Joonas. Kirjojen opettavaisuus saa sekä plussaa että miinusta. Joskus tekstissä on liiankin opettavainen sävy, mutta ei se haittaa, koska niistä ihan oikeasti voi myös oppia paljon asioita vaikkapa eläimistä, aakkosista, liikennesäännöistä tai uimisesta. Nyt 2000-luvulla on ilmestynyt myös muiden kuvittajien ja kirjoittajien Miinoja ja Manuja, mutta minä tykkään nimenomaan Teutorin piirrosjäljestä, kun siihen on tottunut.
Miina ja Manu -kirjat ovat siis kivoja ja olen lukenut niitä lapsilleni. Mutta mutta, nyt aikuisena niissä tökkii hieman
a) kieli, joka on aika lavertelevaa ilmauksineen ja täytesanoineen, kuten “tuumasta toimeen”, jota toistetaan koko ajan (en tässä nyt mainitse sitä, että omakin tekstini vilisee tiettyjä maneereja 😀 )
b) vanhanaikaiselta tuntuvat sukupuoliroolit. Tarkoitan sitä, että Manu on aina se ajattelematon, mukavuudenhaluinen, kärsimätön poikaviikari, jota täytyy torua ja ojentaa, ja Miina on äidillinen, fiksu, aina hyvätapainen kiltti tyttö, joka usein joutuu kypsästi paimentamaan ja nuhtelemaan Manua, vaikka on tämän ikätoveri.

 

Teutorin Miina ja Manu -kirjoja on niin paljon, ja sama asetelma toistuu usein, että on vaikea olla ajattelematta hahmoja yleisemminkin tytön ja pojan representaatioina. Sen verran on feminististä kirjallisuudentutkimuksen otetta tarttunut väkisinkin tuolta “huudeilta”, että pistää vaan silmään, koska Miinassa ja Manussa sukupuoliroolitus on  paikka paikoin melko räikeää. Jokaisessa kirjassa tätä kuviota ei ole (eli siis ihan jokaisessa kirjassa Manu ei toheloi). Toisaalta pienenä en muista ajatelleeni, että Manu olisi tuhma, koska on poika ja Miina kiltti, koska on tyttö, joten ehkä aikuisena mukaan tarttunut tiedostavuus saa näkemään sen eri tavalla (mikä ei ole pelkästään hyvä asia, joten pidän suuni kiinni lasten aikana!). Mutta ärsyttäähän se kuva, jossa poika on raisu ja ongelmia tuottava, ja tyttö kiltti, aulis ja rauhallinen.
En kannata sukupuoletonta kasvatusta, mutta en myöskään sitä, että tyttöjen ja poikien asiat ja ominaisuudet, harrastukset, värit, lelut ja leikit jaotellaan usein vieläkin silmiinpistävästi tyttöjen ja poikien lokeroihin. Tässä asiassa on nykyään havaittavissa jonkinlaista kaksinaismoralismiakin. Samaan aikaan, kun vouhkataan sukupuolten tasapäistämisestä, monet eivät voi kuvitellakaan laittavansa vaikka tyttövauvan päälle mitään poikamaiseen viittaavaakaan (vielä 1980-1990-luvuilla vauvat pukeutuivat minun käsittääkseni pääosin neutraaleihin äitiyspakkauskamoihin tai isosisarukselta perittyihin, oli hän kumpaa sukupuolta vain). Että tavallaan sukupuolierot varsinkin pikkulasten pukeutumisessa ovat 1990-luvun jälkeen vain kärjistyneet. Meidänkin tytöt ovat hyvin “tyttömäisiä”, jos tätä sanaa nyt voi käyttää, koska he rakastavat kaikkea kimaltavaa, tylliä, pinkkiä, prinsessamaista jne., ja se on ihanaa. Mutta samaan aikaan he rakastavat seikkailuja, puuhun kiipeämistä, merirosvoja, supersankareita, dinosauruksia, painimista, riehumista, “hurjia ja jänniä asioita”, vauhtia ja vaarallisia tilanteita jne., ja sekin on ihanaa. Esikoiseni ihmetteli kerran vilpittömästi, miksi missään ei näy tyttömerirosvoja tai tyttösupersankareita (koska yleensä kuvissa ja kirjoissa ne ovat miehiä tai poikia). Onneksi Me and I:lta löytyi sitten hänelle turkoosi merirosvomekko, hänen lempparinsa, jossa on myös tyttömerirosvo, koska tytöt voivat haaveilla samoista asioista kuin pojat. 

 

Tytöt eivät myöskään aina ole rauhallisia tai kilttejä, kuten Miina, eivätkä pojat automaattisesti villejä, rohkeita ja kolttosia keksiviä. Pikkupojat voivat olla ujoja ja hiljaisia samoin kuin tytöt rempseitä ja riehakkaita. En todellakaan ole sitä mieltä kuin joku koulujen opetuksen uusi linjaus, että sukupuolia on n. 5-6 miljardia, saman verran kuin ihmisiä siis. Tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia, mutta voi olla niin erilaisia tapoja olla tyttö tai nainen sekä poika tai mies, ettei heti pidä mennä ajattelemaan, että “nyt varmaan oletkin jotakin omaa sukupuoltasi”, jos pitää eri asioista kuin joku kaveri. Oikeastaan lapselle sälytetään hirveä vastuu, jos hän saa itse määritellä oman sukupuolensa. Jotkut ajattelevat, että lapsi määrittää sen sitten vähän isompana, kun kykenee, mutta onko hän siihen asti, vaikkapa vauvana vailla sukupuolta? Itsekin olen ollut melko herkkä lapsi ja muutenkin epäillyt vähän kaikkea, niin olisin ollut kyllä totaalisen hukassa, jos vanhempani olisivat elämäni auktoriteetteina sanoneet: “Ai niin, muista, ettet välttämättä olekaan oikeasti tyttö” (vaikka näytät fyysisesti siltä ja sinulla on tytön kromosomit). Itsetuntoni pohja olisi varmaankin murentunut, jos sellainen perustavanlaatuinen asia kuin sukupuoli olisi temmattu pois olemisestani tai kylvetty edes epäilyksen siemen, että voisi ylipäätään olla jotain muuta kuin mitä on. Minusta parempi on sanoa: “Olet hieno lapsi, hieno tyttö / poika, juuri tuollaisena kuin olet.”

Miina ja Manu ovat kuitenkin reippaita kissalapsia, ja vaikka sukupuoliroolit hieman pistävät silmään, ne ovat kuitenkin melko kesyjä, ja muuten kirjat viestittävät hyviä asioita: lapsetkin voivat tehdä kaikenlaista jännää – tutkia, seikkailla, oppia, olla aktiivisia toimijoita. Miinat ja Manut ovat niin kivoja kokonaisuuksina ja sarjana, että toki aiomme lukea niitä edelleenkin. Sekin pistää nimittäin silmään, jos uusissa kirjoissa on tahallaan koitettu häivyttää sukupuoli kokonaan. “Vanha kunnon” Disney sen sijaan näyttää lapsille malliesimekkiä sukupuoliroolien kaksinaismoralismista. Disney on ottanut toisella jalalla askeleen uudenlaista sankaritarmallia kohti, jossa prinsessat, kuten Tähkäpää ja Elsa, ovat määrätietoisia ja toimivia. Niin ihania kuin kaikki prinsessasadut ovatkin, odotan vielä sitä Disney-satua, jossa henkilöt näyttäisivät hieman ihmismäisemmiltä, kun ihmisiä kerta representoivat. Okei, ne ovat satuhahmoja, mutta ne mittasuhteet prinsessoilla ja prinsseillä! Sankarihahmojen vartalon anorektisuus ja muutenkin jopa karikatyyrimäisen täydellinen olemus eivät epärealistisuudessaan ole parhaita esikuvia tytöille. Siltäkö prinsessat näyttävät? Disney ei ole uskaltanut vielä ottaa hahmojen ulkonäköön samaa rohkeutta, jota heidän persoonassaan jo on. Mutta ehkä se ei sitten olisi enää Disney, jos hahmot olisivat edes vähänkään vähemmän siloiteltuja.

Arendelin kauneushoitolasta saa aika mageita volyymiripsiä.

 

Siinä ja siinä, onko Tähkäpään vyötärö kaulaa kapeampi.

 






Tyttöjen ja poikien välillä on toki yleistettäviä eroja, vaikka yksilöiden välillä on varmaa vaihtelua. Esimerkiksi peruskoulujärjestelmän on katsottu tukevan enemmän tyttöjen kuin poikien oppimista ja poikien koulutulosten huonontumisesta onkin uutisoitu silloin tällöin. Eli taatusti jotain eroja on, eikä voi aina ajatella, että tytöt ja pojat hyötyisivät samoista asioista, ihan kuin he olisivat kaikki neutreja. Sukupuoli on tärkeä, olennainen asia, jota ei saa häivyttää yhteiskunnasta ja yksilön elämästä pois, mutta ei myöskään antaa sen liikaa kahlita harrastuksia, leikkejä ja lopulta uravalintaa. Voi olla 100-prosenttisen naisellinen nainen, vaikkei olisikaan luontaisesti hoivaava tai muuten vain perinteisen naismuotin mukainen, ja voi olla 100-prosenttisen miehekäs mies, vaikka välillä tirauttaisi kyyneleen tai pari ja tunnustaisi, että pelottaa.

 
Jälkikirjoitus
Päiväkodin aloittamisen jälkeen lapsukaisemme ovat omaksuneet sanavarastoonsa  “tyttöjen ja poikien värit”. Aina, jos he käyttävät tuota ahdasta ilmaisua, sanon, että ei ole edes olemassa tyttöjen ja poikien värejä, on vain värejä. Mutta lapset haluavat itsepintaisesti kategorisoida asioita ja luoda noita keinotekoisiakin jaotteluja. Minua huvittaa siinä se, kuinka nuo värilokerot on heidän keskuudessaan oltava olemassa, mutta silti niiden sisältö on hyvinkin häilyväistä. Esimerkiksi perinteisesti pojille mielletty sininen on tällä hetkellä “tyttöjen väri”, kiitos Frozenin. Punainenkin on kuulemma “tyttöjen ja poikien yhteinen väri”. Musta poikien, pinkki tyttöjen ja niin edelleen… Päiväkodin lasten keskuudessa ollaan ilmeisesti tarkasti selvillä näiden suhteen, mutta aikuisella ei voi olla kysymättä hajuakaan.

Lastenkirjat: Urpo ja Turpo

– Aikuisilla ei järki oikein juokse.
– Sellainen säälittää, sanoi Turpo.
– Säälittää se, myönsi Urpokin.
[—]
–Jos joku on unohtanut, miten leikitään, ei sitä voi hänelle väkisin opettaa, sanoi Urpo.
– Ei voi, myönsi Turpo.
Silti karhujen tuli sääli aikuisia.
– Heistä on leikki kaukana, sanoi Urpo. 
– Liian kaukana, sanoi Turpo ja huokasi. 
 
Aloitan tämän vuoden kirjapostaukset lastenkirjalla, koska vaikka itsekseni ei paljon lomalla tullut luettua, lasten kanssa kyllä, ja Hannele Huovin lelukarhut Urpo ja Turpo kuuluvat suosikkeihimme. Meillä on melko paksu kirja Urpon ja Turpon seikkailut (2015), johon sisältyvät teokset Urpo ja Turpo; Urpo, Turpo ja Ihanaa sekä Urpo, Turpo ja Hirmuinen ÄM. Koko kirja koostuu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista tarinoista, joita on helppo lukea yksi tai muutama vaikka sieltä täältä. Jonkinlainen juoni tarinoissa etenee kronologisesti, mutta ne toimivat myös yksinään. Viimeksi eilen juuri luimme poukkoillen muutaman stoorin Hirmuisesta ÄM:mästä. 
 
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Turpo.
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Molla-Maija.
– Etsin kummituksia, sanoi Turpo.
– Minä taas kummittelen, sanoi Molla. – Se on mukavaa vaihtelua. Aina ei kotileikki oikein kiinnosta.
– Ei kiinnosta? ihmetteli Turpo.
– No ei, sanoi Molla ja alkoi letittää villinä hulmuavaa tukkaansa. 
Sitten hän veti huulipunan taskustaan ja piirsi Turpon paitaan suuren punaisen M-kirjaimen.
–Tuon kyllä pyyhit, sanoi Turpo, mutta Molla käveli tiehensä taakseen katsomatta. Hänellä oli jalassaan moottoripyöräsaappaat.
Karhut jäivät hölmistyneinä katsomaan hänen jälkeensä. Heistä tuntui, että he näkivät tutun Mollan ensimmäistä kertaa.

 

Urpo ja Turpo ovat hellyttäviä, filosofisiakin lelukarhuja, jotka asuvat Vihreän talon lastenhuoneessa. Kirjan takakannessa Urpoa ja Turpoa verrataan jopa Nalle Puhin ja Paddingtonin kotimaiseksi vastineeksi. Vihreän talon perheeseen kuuluu isä, äiti, tyttö, poika ja vauva ja heidän touhujaan karhut seuraavat mietteliäinä sivusta, välillä matkivatkin. Kun ihmiset eivät näe, lelut heräävät eloon ja keksivät kaikenlaista. Muut lelut, kuten Molla-Maija, Barbi ja robotti, ovat myös mukana. Tarinat ovat hyvin mielikuvitusta ruokkivia sekä lempeän humoristisia ja pohdiskelevia. Kerronta on verkkaista, ei ole kiire minnekään kuten lapsen tai varsinkaan lelukarhun maailmassa harvoin on. Aikuiset ovat niitä hössöttäjiä. Kuitenkin seikkailuja ja jännitystäkin kirjaan mahtuu.
 
En ole lukenut itse Urpoa ja Turpoa lapsena, mutta muistan pitäneeni valtavasti lastenohjelmasta, jossa he seikkailevat. Löysin kirpparilta parilla eurolla dvd:llä nuo karhujen kaikki seikkailut. Nyt aikuisena pidän Urpossa ja Turpossa ehkä eniten juuri siitä filosofisuudesta sekä mielikuvituksen lennosta. Urpon ja Turpon lauluja -cd on muuten myös tosi kiva, kappaleissa on sanat ja aiheet suoraan kirjan tarinoista poimittu. Keuruulla on kesäisin auki myös Urpon ja Turpon talo, tytöt ovatkin päässeet mummon ja papan kanssa siellä käymään. 
 
Hannele Huovi (teksti), Jukka Lemmetty (kuvat): Urpon ja Turpon seikkailut
Tammi, 2015
189 s.