Nonfiktion TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lupasin tehdä oman top 10 -listani myös niistä blogissa esitellyistä teoksista, jotka eivät lukeudu kaunokirjallisuuden alle. Valinta oli yllättävää kyllä vaikeampi tällä kertaa, mutta kai se on pelkästään positiivinen ongelma ja kertoo vain siitä, että olen lukenut ja kuunnellut niin monia hyviä ja sykähdyttäviä kirjoja nonfiktion alueelta. Valitsin tähän listaan teoksia, jotka ovat keskenään eri tyyppisiä ja olleet eri tavoilla vaikuttavia. Joukkoon mahtuu sekä koskettavia, innostavia että käytännöllisiä teoksia.

Kirjat eivät taaskaan ole paremmuusjärjestyksessä.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista lukemistani teoksista ja myös yksi blogihistoriani luetuimmista postauksista. Kiinalainen naistoimittaja Xinran kertoo niin sydäntäsärkevästi Kiinan yhden lapsen politiikan vaikutuksista kiinalaisten naisten tarinoiden kautta, että tämä lukija ei ainakaan jäänyt kylmäksi ja kyynelettömäksi.

Mari Leppänen & Johanna Hurtig: Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

Maijan tarina on toinen syvästi järkyttävä teos, jota en voinut tällä listalla ohittaa. Olen iloinen, että myös moni lukija on löytänyt tämän postauksen. Törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö, sen kieltäminen ja tapahtumaympäristönä vielä hengellinen konteksti on niin riitelevä yhdistelmä, että tekee pahaa. Tällaiset kirjat pyrkivät antamaan äänen äänettömille.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Selviytymistarinoiden genrestä valitsin tämän. Vaikka esimerkiksi Ruandan ja jesidien kansanmurhat ovat mielettömiä raakuuksia, on holokaustia hankala silti ylittää sen mielivaltaisessa hirvittävyydessä ja laajuudessa. Erityisen koskettavuuden tähän elämäkertaan tuo lapsen näkökulma. Kirja palauttaa mieliin todellisen historian, ettei niin enää tapahtuisi, ja muistuttaa, että hyvyys kannattaa aina, myös pahan ympäröimänä. Pääsin viime keväänä myös suunnittelemaan ja vetämään opiskelijaryhmälle prosessidraaman tämän kirjan kertomuksen pohjalta, mieleenpainuva kokemus sekin.

Bea Uusma: Naparetki

Uskomaton tositarina epäonnistuneen retkikunnan pakkolaskusta pohjoisnavalle sata vuotta sitten. Teos imee mukaansa ja on uudenlainen tapa käyttää kirjoittamista – faktoihin perustuva tutkimus, jossa kuitenkin on juoni, (rakkaus)tarina ja kiinnostavat henkilöhahmot.

Nick Vujicic: Ra(a)jaton elämä

Ihan mieletön tsemppikirja, joka kannattaa lukea, jos oman elämän vaikeudet tuntuvat suurilta. Ilman raajoja syntynyt Vujicic osoittaa elämällään, että kaikella voi olla tarkoitus ja vajavaisenakin hän on siunauksena niin monille. Ja että hän voi ja pystyy – melkein mitä vaan!

Ann Voskamp: Tuhat lahjaa

Kiitollisuutta opettava teos, josta kirjoitin myös blogihistorian ensimmäisen postauksen. Tuhat lahjaa sai minut aloittamaan oman kiitollisuuslistani, mutta harmi vaan se jäi kesken jossain vaiheessa unohtuneena kiireen alle. Vaikuttava ja kauniisti kirjoitettu kirja sisältää muutakin kuin positiivista höttöä. Ehkäpä aloitan uuden listan alusta jossain vaiheessa.

Karen Le Billion: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea

Tämä kirja innosti laajentamaan perheen ruokarepertuaaria ja muutti suhtautumistani ruokakasvatukseen monellakin tavalla. Kesän jälkeen olen ottanut käyttöön systeemin, että teen joka viikko ruokalistan valmiiksi joka päivälle, jolloin arkiruoka on vaihtelevaa ja monipuolista – ja sitä on hauska tehdä.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan sekä Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon

Huijasin tässä kohdassa vähän, koska niputin kaksi teosta yhteen. Aallon Paikka kaikelle ja Sarraksen Tavarataidot vain täydentävät niin hyvin toisiaan, etten voinut valita toista ilman toista. Molemmat ovat olleet hyödyllisiä oppaita tavarasuhteen miettimiseen, kulttuurihistoriaan sekä innostaneet järjestelemään toimivammaksi (tosin järjesteltävät kaapit, laatikot, kamakasat, kassit ja tavarat tuntuvat olevan ehtymätön luonnonvara).

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat

Silmiä avaava teos muotibisneksen epäkohdista. Sisältää faktatietoa vaateteollisuuden nurjista puolista sekä ohjeita ja vinkkejä eettisen, kestävän ja itseä miellyttävän vaatekaapin kokoamiseen ja oman tyylin vahvistamiseen.

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot

Tämä teos raottaa hurjalla tavalla seksiperäisen ihmiskaupan laajamittaista todellisuutta, jota on nykyajan orjuudeksikin kutsuttu. Kirjoittaja työskentelee Kyproksella ihmiskaupan uhreja auttavassa päiväkeskuksessa, joten hänellä on ensikäden kokemusta paritettujen naisten tukalasta asemasta. Myös tilastolliset tiedot hätkähdyttävät.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nadia Muradin Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina (2018) on niitä kirjoja, jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin. Kirja tarjoaa kokemuspohjaisen näköalan Isisin perustaman “islamilaisen valtion” todellisuuteen, kauheuksiin, jotka ovat nykypäivää niin monille. Murad on kotoisin Irakin jesidiyhteisöstä, joka on ollut muiden vähemmistöjen ja toisinuskovien kuten kristittyjen tavoin Isiksen maalitauluna. Jesidien järjestelmällistä tuhoamista voi sanoa kansanmurhaksi, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa, josta Leigh Chishugi kirjoitti oman selviytymistarinansa. Myös joitakin holokaustin piirteitä nousi lukiessa mieleen.

Nuorena Murad haaveili omasta kauneussalongista ja vietti rauhallisen onnellista elämää perheensä maatilalla. Vuonna 2014 mustiin pussihousuihin pukeutuneet taistelijat kuitenkin hyökkäsivät myös 21-vuotiaan Muradin kotikylään, josta tappoivat miehet ja veivät naiset mukaansa. Murad päätyi muiden naimattomien naisten kanssa terroristien seksiorjaksi, johon kuului myös ankaraa väkivaltaa. Rohkeuden, onnekkaiden sattumien ja henkensä vaarantaneen perheen avulla Murad pääsi lopulta pakenemaan (kiitos vartalon ja kasvot verhoavan niqabin), mutta kaikki arvokkuus oli viety. Nyt Murad on yksi rohkeista, jotka uskaltavat puhua kokemuksistaan avoimesti, sillä vain se voi muuttaa asioita. Hän haluaa olla viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.

Hienon, raastavan ja puhuttelevan selviytymiskertomuksen seassa on mielestäni hieman tarpeetonta syyttelyn katkua. Toki Isistä itseään täytyykin vetää tilille, mutta Murad myös arvostelee voimakkaasti naapurikylien muslimeja (niitä tavallisia ja rauhallisia), jotka eivät tehneet mitään, kun Muradin kotikylää piiritettiin. Asenne on tietysti ymmärrettävä henkilöltä, jonka perhe on yhtäkkiä tapettu, ja jota on kohdeltu mitä kauheimmilla tavoilla. Jäin kuitenkin pohtimaan, mitä kummaa tavalliset ihmiset viereisissä kylissä oikein olisivat konkreettisesti voineet tehdä, kun vastassa ovat konekiväärein varustautuneet ammattitaistelijat? Pienet ihmiset voivat auttaa pienissä asioissa kuten eräs muslimiperhe auttoi myöhemmin Muradia pakenemaan, mutta kokonaisen armeijan taltuttamiseen tarvitaan toinen armeija, muutama köyhä maanviljelijä ammuttaisiin siihen paikkaan.

Avuttoman sivustakatsojan ei ole paljon helpompi kuin uhrin. Varsinkin, jos miettii asiaa siltä kannalta, olisiko valmis uhraamaan vastarinnallaan terroristeille omat lapsensa yrittääkseen auttaa joukkoa tuntemattomia. Tällaista tapahtuu koko ajan. Emmehän mekään tee mitään, vaikka tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu. Aina voi kirjoittaa blogipostauksia, mutta voiko mennä paikan päälle ja heittäytyä jonkun terroristin eteen ja tulla ammutuksi? Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Mitä oikeastaan edes voisimme tehdä? Ehkä yrittää mobilisoida isompia joukkoja, valtioita ja niiden johtoa. Mutta jos viereisellä asuinalueellasi ammuskeltaisiin, etkö vain lähtisi mielummin pakoon lastesi kanssa, että edes te pelastuisitte, kuin menisit vapaaehtoisesti maalitauluksi? Myönnän, että minä ainakin varmaan yrittäisin pelastaa ensin oman perheeni, vaikka haluaisin auttaa kaikkia. Äh, nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisipa nappi, jota painamalla kaikki vääryydet korjaantuisivat.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö  – Olin Isisin vankina [The Last Girl – My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State]
Otava, 2018 [2017]
318 s. 

 

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Pitkä matka paratiisiin – Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä… Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”
Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan.
Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.
Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa.
Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen.
 –
Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.
 –
Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää.
 –
”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
        Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa
 
Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:
Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään. 
Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: “Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” Room. 12:18