Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi (2013) on yksi innostavimmista kirjoista pitkään aikaan! Yllätyin itsekin, miten inspiroivaa luettavaa voi olla teos, jonka fokus on vain vaatteissa: tuotannossa, muodissa, ostelussa, järjestämisessä, huoltamisessa ja tyylissä. Teoksen alaotsikko kuitenkin tiivistää tarkoituksen: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Lukeminen tuntui luontevalta jatkumolta Ilana Aallon Paikka kaikelle -oppaalle, jossa keskitytään yleisesti kodin tavaroihin, tuotantoon, kaaokseen ja sen hallintaan. Saramäki keskittyy vain vaatteisiin, mutta mikseivät samat periaatteet pätisi myös muuhun irtaimistoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saramäen teos jakaantuu oivaltavasti kahteen osioon. Ensimmäinen, Pahan mielen vaatekaappi, keskittyy globaalin muotiteollisuuden epäkohtiin ja mahdollisuuksiin kehittää niitä. Saramäki on nähnyt vaivaa etsiäkseen tietoja tuotantoprosesseista, käytänteistä ja salamyhkäisyydestä, joka muodin valmistuksen ympärillä usein liikkuu. Tavalliselle kuluttajalle on tarjolla myös käytännön neuvoja: Mistä esimerkiksi tietää, onko vaate vastuullisesti ja eettisesti valmistettu niin luonnon kuin työntekijöiden kannalta? Esimerkiksi Aasiassa, jossa suuri osa vaatteistamme tuotetaan, on hyviäkin vaatetehtaita, mutta valitettavan usein länsimaiset tilaajat menevät hinta edellä. Tällöin ompelijaparkojen työolot ja tahti ovat täysin epäinhimilliset, kun uutta muotia halutaan pikavauhtia ketjuliikkeiden rekkeihin.

Pahan mielen vaatekaapin jälkeen on kuitenkin vuorossa Hyvän mielen vaatekaappi, joka keskittyy käytännön asioihin vaatteita valitessa ja huoltaessa, täydellistä vaatekaappia koostaessa. Siinä etsitään omaa tyyliä ja pyritään löytämään pukeutumiseen ratkaisuja, jotka olisivat ystävällisiä niin ympäristölle, vaatteen valmistajille, pankkitilille kuin omalle silmällekin. Tiheitä päivityksiä janoavan pikamuodin sijaan tyylin kohdalla panostetaan ajattomuuteen, pitkäikäisyyteen ja muunneltavuuteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten vaatettamista teoksessa ei erikseen käsitellä, vaikkakin samat periaatteet sopivat varmasti hyvin myös lasten vaatekaappiin. Kuitenkin tiuhaan tahtiin vaihtuvien kokojen vuoksi vaatteita on hankala ostaa useiden vuosien käyttöä ajatellen – ainakaan yhden lapsen kohdalla. Toki kestävät ja ajattomat lastenvaatteet jatkavat helposti elämäänsä monillakin seuraavilla käyttäjillä, ja esimerkiksi kirppareita kannattaa hyödyntää myös omia hankintoja suunnitellessa. Saramäki ei kirjassaan suosittele (aikuisia) ostamaan vaatteita varastoon, mutta lapsille se on kohtuullisissa määrin mielestäni jopa suotavaa.

Esimerkiksi leikki-ikäisten hyväkuntoisia ja järkevästi hinnoiteltuja vaatteita on tavallisilla kirpputoreilla melko harvoin tarjolla, joten toki on kannattavaa ostaa esimerkiksi seuraavan kauden haalari, jos sopivan kokoinen ja ehjä sattuu tulemaan vastaan. Sama pätee vaikkapa laadukkaiden ulkokenkien alennusmyynteihin – uudet kengät ovat täysihintaisina kalliit, mutta jäävät pikkulapsilla kuitenkin pieniksi harmillisen pian. Jos perheessä on monta sisarusta, hyvän vaatteen tai kengän elinkaareen kuuluu yleensä tietenkin luonnollinen jatkumo seuraavien päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarnattuaan ensin täysin aiheellisesti muodin ongelmista Saramäki pitää kuitenkin vaatteista iloitsemista normaalina ja jopa toivottavana, kunhan omiin kulutustottumuksiin kiinnittää huomiota. Saramäki kannustaa asiakkaita myös rohkeasti tiedustelemaan omilta suosikkivaatemerkeiltä näiden tuotantoprosesseista. Vaativien asiakkaiden avulla voidaan päästä vähitellen avoimempaan suuntaan ja ehkä myös parannuksiin.

Oma tyyli on Saramäen mukaan iloinen, tunnepohjainen asia, jolla voi ilmentää omaa persoonallisuuttaan. Tyylikin löytyy kuitenkin helpommin siististä vaatekaapista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Unelmavaatekaapissa jokainen vaatekappale on mieleinen tai ainakin tarpeellinen, ja suurin osa vaatteista myös sopii yhteen, niin että aina löytyy jotakin päällepantavaa, jossa on mukava ja itsevarma olo. Hyvän mielen vaatekaappi on innostava ja inspiroiva teos, jossa on myös painavaa asiaa!

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2013
304 s.

Aalto: Paikka kaikelle

Kotia pidetään paikkana, jossa voi turvallisesti olla oma itsensä. Tämä tekee meistä myös haavoittuvia. Kotini on yhtä kuin minä itse, joten jos kotini ei ole hieno tai siisti, minäkään en kelpaa. Ennen vieraiden tuloa siivotaan kuumeisesti (ja koska kyläilemme vain siivotuissa kodeissa, kuvittelemme toisten koteja siistimmiksi kuin omaamme) tai sitten vieraita ei kutsuta ensinkään. Kotia koskevat moitteet ja kehut otetaan usein henkilökohtaisesti.
Olen lukenut tässä kesällä useita kiinnostavia kirjoja, joista aion kirjoittaa tännekin, mutta en ole vaan vielä lomailulta ehtinyt. Tällä viikolla meillä alkoikin arki jo puoliksi, eli osapäiväiset eskarit ja hoidot, joten meikäläisellä on aika vapaata kirjatentteihinluku- ja yleistä kirjoitteluaikaa ainakin muutamana aamupäivänä viikossa, kunnes syyskuussa alkavat tositoimet myös opinnoissa. En kauheasti odota sitä kiirettä ja intensiivisyyttä, mutta onneksi on saanut olla kunnolla kotona kesäkauden.
Tästä aasinsiltana päästäänkin tähän Ilana Aallon uuteen kirjaan, jonka suorastaan ahmin sanasta sanaan muutama viikko sitten, kun hain inspiraatiota kodin järjestelyyn ja raivaamiseen loppuloman puhteena. Eli, tadaa, Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017). Tekisi mieli huudahtaa perään, että “Sen kun tietäisi!”, mutta totta puhuen kirjan luettua on taas vähän viisaampi edellämainittuihin kysymyksiin nähden.
Paikka kaikelle on todella innostavaa luettavaa, mutta suosittelen lukemaan sen silloin kun todella on hieman ylimääräistä aikaa käyttää järjestelyyn. Minäkin luin sitä suurinpiirtein rätti toisessa kädessä. Kirja ei kuitenkaan ole onneksi liian käytännöllinen. Minäkin kun olen tällainen ajattelija–hajattelija, joka on vielä viehättynyt historiasta, niin kaltaiselleni emännälle teos oli juuri sopiva. Aalto on nimittäin sekä ammattijärjestäjä että myös kulttuurihistorioitsija, joten hänellä on paljon mielenkiintoista tietoa siitä, miksi kotitaloudet nykyään ovat juuri sellaisia kuin ovat.
Kirjassa käydään läpi talon jokainen huone autotallia myöten ja suurin osa on juurikin kulttuurihistoriaa. Pohditaan myös esimerkiksi, miksi siisteystasolla usein mitataan ihmisen kunnollisuutta muillakin elämän osa-alueilla ja miksi tavaroilla on muutakin kuin vain välinearvoa. Joitakin käytännön vinkkejäkin tarjotaan aina lukujen lopussa, mutta ne eivät ole hyökkääviä tai painostavia. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee. Kirjan ilmapiiri vain innostaa järjestelemään, vaikka yhtä hyvin teoksen voisi lukea vain oppiakseen annoksen kulttuurihistoriaa.
Teoksessa on armollinen asenne koteja ja niiden asukkeja kohtaan ja siinä osuvasti kritisoidaan myös mainontaa, jonka ruokkimina jotenkin oletamme ihannekodin näyttävän automaattisesti avaralta, vaalealta ja tyhjältä design-kodilta. Koska tämä onnistuu käytännössä vain harvoilta, olemme pettyneitä omaan lääväämme, vaikka toisaalta se voi olla kodikas kolo juuri omiin tarpeisiimme. Kirjassa myös todetaan, että vain rikkailla on varaa olla minimalisteja ja tyhjä tila on luksusta. Niin se tavallaan onkin, vaikka ylimääräisen, oikeasti tarpeettoman rojun raivaamisesta hyötyvät kyllä muutkin. Mutta rikkaat eivät tarvitse vähän nuhjuisia vaatteita tai muuta vastaavaa kamaa pyörimään nurkkiin, koska tarvittaessa voi ostaa uuttakin. Tavan talliaisella ei useinkaan ole myöskään varaa sommitella huonekaluja ja sisustusta mätsäämään täysin toisiinsa, jolloin yleisvaikutelma ei ole sisustuslehtiseesteinen, vaikka puhdasta olisikin.
Kodin raivaaminen on vaikea operaatio. Se olisikin ihan ok, jos kyseessä olisivat vain omat tavarat. Mutta kun tilaa on niukalti ja perheeessä neljä henkilöä, koti on kuin jatkuvasti muotoaan hakeva eliö, jonka kamamäärän täydellinen hallitseminen hipoo mahdottomuutta ( = on mahdotonta). Etenkin, kun toisten tavaroita ei voi raivata eteenpäin oikein neuvottelematta ja moni tässä perheessä pitää aarteina sellaisia juttuja, joita joku toinen taas kutsuisi roskiksi. Siisteys ja tavaran määrä onkin kompromissi. Lomalla on kiva yrittää järjestää ja raivata tilaa niille säästettäville kamppeille, mutta auta armias, kun arki taas täysillä koittaa! Olisikin se paikka kaikelle!
 –
Pointsit kuitenkin Aallolle kirjasta! Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka voisin kutsua ammattijärjestäjäksi kotiimme, jos sellaista harkitsisi. Paikka kaikelle sopii myös suomalaiselle mentaliteetilleni paremmin kuin japanilaisen Marie Kondon teokset, sillä siinä ei niin tiukkaa linjaa vedetä. Kirja käykin osittain vuoropuhelua Kondon kanssa, muttei varsinaisesti arvostele tätä. Myös Kondon shintolainen tapa jutella esineille on itselleni vieras ja kuulehan sitä välillä urbaanilegendoja Konmariin hurahtaneista, jotka ovat marittaneet jopa miehensä veks kaiken kaman mukana. Paikka kaikelle onkin kirjoitettu hyvin suomalaisista lähtökohdista, joten tähän kulttuuriin se istuu hyvin. Teos ei kuitenkaan pyri kilpailemaan muiden alan teosten kanssa, vaikka kommentoikin niitä, vaan loppusivuilla on oikein vinkkejä lisälukemisesta.



Ilana Aalto: Paikka kaikelle 
Atena, 2017
278 s.

Väärien Valintojen Mutsit

Varoitus: tämä teksti on pakina, joten älä ota tätä kirjaimellisesti.


Tervetuloa Väärien Valintojen Mutsit -kerhon kokoukseen. Sana on nyt vapaa ja toivoisinkin taas uusia esimerkkejä, kuinka väärin olette havainneet (muiden) äitien taas käyttäytyvän.


– Tää on niiin helppo. Tiedätte tekin varmaan sen sikaitsekkään fitnessmamman, joka käy salilla oikeesti kolme kertaa viikossa ja jättää muksut tosta noin vaan faijan hoitoon eikä paljon kysele perään! Se oikeesti luulee, et sen mies osaa! Kaikille muille riittää vaunulenkit, mutta ei vaan tälle äipälle, se oikeesti luulee, et joku täydellinen, raskauskiloton kroppa on tärkeempi kun sen omat lapset!
 
– Joo, toihan on ihan sairaan itsekästä. Mutta miettikääpäs niitä mammoja, jotka oikeesti jää sinne sohvan pohjalle ikuisuudeks. Ne saattaa saada monta kersaa peräkkäin, eikä niitä nähdä sen jälkeen muualla kun lähimmän hiekkalaatikon reunalla.
 
– Ihan totta, pitäis vähän ajatella itseäänkin! Mitäköhän mieskin sanoo, kun vaimo on ihan hukkunut äitiyteen, rupsahtaa ja lässähtää ja muuttuu niin sairaan laiskaksi, kun ei sit enää jaksakaan lähtee töihin? Siis jotkut elää kotihoidontuilla oikeesti vuositolkulla, ne ihan oikeesti kuvittelee, että mies ja yhteiskunta elättää ne tosta noin vaan! Maksaa niiden eläkkeet sitten joskus, et ne saa vaan vuositolkulla kattoo telkkaa ja syödä sipsiä himassa… Tosi ärsyttäviä vapaamatkustajia. 
 
Kuva: Kimmo Korpela
– Se on niin surullista, kun joillekin lapset on niin totaalisesti kaikki kaikessa. Ne matamit siivoo, tiskaa, pyykkää, leikkii parhaan ikänsä jollain rainbow dasheillä, passaa miestään kun jotkut kiltit kotipiiat, niillä ei oo mitään omaa elämää, ei siis mitään! Eikä niiden lapset saa kotona mitään kunnon virikkeitä, kun ei edes 5-vuotias saa oikeeta varhaiskasvatusta. Niistä tulee isona sit varmaan vaan samanlaisia mutsikoneita, joiden oma persoona on kokonaan kadonnut.
 
– Joo, ne pikku kodinhegettäret on kyllä ihan oma lukunsa. Kaiken pitää olla niin fine. Siis mihin tää kulttuuri on oikeesti mennyt? Täydelliset vaatteet, täydelliset asukuvat, täydellinen sisustus ja kaikki niin täydellistä idylliä. Ällöttää niin, että mä voin pahoin. 
 
– Ne on kans ihan hirveitä ne läävä-äitylit, jotka näyttää ihan haudasta nousseilta ja niitten himaa ei erota sikalasta. Ne vissiin viskelee itekin sosetta seinille, ettei vahingossakaan olis turhan siistiä. Sit ne vielä tekeytyy marttyyreiks, kun ne on muka niin väsyneitä ja niiin loppu ja niitten vauvalla on muka ollut koliikki just vähän aikaa sitten ja se on muka joku ihme suuritarpeinen mukelo, joka haluaa koko ajan olla tissillä ja sylissä ja se jopa nukkuu niitten vieressä. Siis sellasta schaissee kuulee kyllä että hirvittää…
 
– Niinpä. Mutta nekin on ihan hirveitä ne ahneet uramutsit. Siis ne luulee, että kun lapsi on tehty, sen voi tosta noin jättää muiden hoidettavaks ja lähteä ite tienaamaan jollain keikkatöillä. Ihan sairaan ahneita p****ja… Se ykskin mamma vei poikansa päiväkotiin oikeesti heti kun se täytti 10 kuukautta! Se ei yhtään ajatellut, että se vauva elää vielä symbioosissa ja vaihtuvat hoitajat tekee sille huonoo. Oli muka maksettava vuokra! Ihan sairaan itsekästä!
 
– Ja jotkut mammat ajattelee oikeesti vaan itteensä. Se minä itte on maailman napa eikä lapset pääse lähellekään sitä. Siis yksikin äitee otti sen vauvan mukaan, siis kolmikuisen, ja lähti oikeesti kuukaudeks Thaimaaseen sen kanssa. Mammalomalla kun on kuulemma sitä aikaa. Siis mitä se lapsi saa siellä Thaimaassa, mitä se lapsi siitä saa?!
 
– Joo, ne on just näitä “nelikymppset ensisynnyttäjät” -mutseja, jotka on niin itsenäisiä, että oksettaa. Ne haluu siis elämältä kaiken, ihan kaiken! Ne hurvittelee ensin vapaina sinkkuina joku viistoista vuotta ja opiskelee vähintään maisteriks ja tekee uraa ja kahmii rahaa kun roskaa ja sit ne haluu vetää jotkut täydelliset häät ja haluu nauttii parisuhteesta kahden kesken ja sit kun biologinen kello kumahtaa viimeisen kerran, ne yhtäkkiä keksii, että ne haluukin jälkeläisen. Ja sitten yritetään yhteiskunnan varoin saada niille sitä jälkeläistä.
 
– Kyllä ne nuoret äidit on ihan yhtä pahoja. Ne ei ajattele yhtään omaa eikä tän maan tulevaisuutta, vaan pamahtaa parikymppisenä paksuks ja hankkii sisaruksen perään ja pahimmassa tapauksessa hoitaa niitä vielä kotona ja sitten ne on kolmekymppisinäkin vielä ilman ammattia! Ja arvatkaa kuka maksaa? Me tietysti!
 
– Mutta on ne kolmekymppiset mammatkin tosi ärsyttäviä, ne kun haluu olla niin täydellisiä, solahtaa niin nätisti siihen keskiarvoon. Ne tekee sen varmaan ihan tahallaan! Että niillä on niin oikeessa järjestyksessä se ammatti, mies, omistusasunto ja lapset. Ja ne elää niin onnellisesti elämänsä loppuun asti. Ne ei ajattele yhtään, ettei kaikilla aina mee niin täydellisesti! Että tää on ihan elämää eikä mitään Strömsöä!
 
– Ja sitten ne hankkii niitä kersoja niinkun liukuhihnalla, kun se on niin sairaan helppoa, ja missä ne lapset sitten asuu? No mummolassa tietysti, kun ei itse jakseta hoitaa. Ne varmaan koittaa kisata niitten ylpeitten mammojen kanssa, jotka viimeseen asti pärjää ilman muita. Ne mutsit on niin olevinaan, oikein röyhistelee siitä, kun ne muka hoitaa omat lapsensa ihan itse!
 
– Mä taas kuulin kerran yhden mutsin puhuvan unelmistaan. Siis voitteko kuvitella, että se edes uskalsi käyttää tota sanaa! Se muka haluis joskus vielä käydä laulutunneilla tai harrastaa teatteria tai esiintyä. Voitteko kuvitella mitään itsekkäämpää! Käytännössähän se silloin hylkäis lapset. Se ajatteli, että joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta oikeesti… Se oli unohtanut, ettei äidillä ole muita unelmia kun kasvattaa hyviä lapsia.
 
– Toi menee kyllä samaan kastiin niitten bloggaajamutsien kanssa. Siis ne on kyllä kaiken huippu! Se bloggaaminen on niille siis koko elämä, ne ei välitä mistään muusta, ne ei oikeesti edes muista, että niillähän oli se perhekin… Niinkun ne somemutsitkin. Lasten kielellinen kehitys oikeeasti tutkimusten mukaan hidastuu kun ne mammat vaan roikkuu netissä! Yksikin äiti kävi joka päivä keskustelupalstoilla, kun sen muksut oli päikkäreillä. Olishan se voinut siivotakin.
 
– Niin, vähän kun ne pullahetkimutsit, joilla on otsaa juoda kahvikin kuumana! Eiks ne tajua, että se ei vaan kuulu siihen kuvioon. Niittenhän pitäis kyykkiä taaperonsa perässä ja kerätä sitä mukaa tavaroita, joita se tiputtelee. Ne luulee, et niitten mies ei muka välitä, jos koti on ihan pommin jäljiltä kun ne on uskaltanut istahtaa hetkeksi alas. Raivostuttavaa. Jää tolla menolla varmaan kersaraukkojen pyllytkin pyyhkimättä.
 
– Mutta kaikkein pahin oli kyllä äiti, joka yhtenä lauantaina oikeesti jätti vaan lapset isälle, kuvitelkaa, ja lähti koko päiväks kaupungille! Se kävi shoppailemassa ja näki kaveriaan ja söi hyvin. Niin sietämätöntä, että mä meinasin pyörtyä!
 
– Joo, toi on pahimmasta päästä, mitä mutsi voi tehdä. No, mites ne isätyypit sitten, lattepapat ja uratykit?
 
– Hei älä nyt viitti… Kyllähän sä tiedät, että isät tekee aina parhaansa. 
 
 
Kiitos kaikille keskustelijoille. Ensi kerralla Väärien Valintojen Mutsit -kerhossa aiheina ovat äitien ja vauvojen väliset asiat, kuten imetys, perhepeti, ruokailu ja synnytys. Uskon, rakkaat kerholaiset, että keskustelunaiheita riittää niin kauan kuin äitejä keskuudessamme liikkuu. Sillä juuri perheiden sisäiset asiat, jos mitkä, kuuluvat meille muille.