Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Vauvoille käy niin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minäkin tutustuin vihdoin Tuomas Kyrön suosittuun Mielensäpahoittajaan lukemalla uutukaisen Mielensäpahoittajan Suomi (2017). En tiedä, etenevätkö teokset kronologisesti, mutta ihan hyvin sain tästä kiinni, vaikken ole aiempia osia lukenut. Olenpa kuullut sellaistakin sanottavan, että sarjan olisi kannattanut jo päättyä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittajaan, mutta en osaa sitä kommentoida, kun minulla ei ole vertailukohtaa luettuani vain tämän yhden.

Yllätyin, kuinka sympaattinen hahmo Mielensäpahoittaja onkaan. Luulin hänen olevan hahmo, jolle lukija voi nauraa, mutta hänen puolelleen halusikin vain asettua, toki toisinaan hymynhäivähdyksen kera. Hahmosta ja kirjoitustavasta tuli intuitiolla vähän mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tai Hamsterit. Elämän asioiden pohdiskelua ja pyörittelyä. Sysi-Suomessa asuva Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä milloin mistäkin (yleensä uudesta ja oudosta), mutta on kuitenkin hyväsydäminen ja loppujen lopuksi aika pehmo.

Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme voi enää palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielensäpahoittajan Suomi liittyy selkeästi Suomi 100 -juhlavuoden teemaan, koska siinä käydään Suomen historiaa läpi Mielensäpahoittajan silmälasien läpi. Kaikki merkittävät tapahtumat puidaan ja samalla Mielensäpähoittajan itsensä vaiheita nykyaikaan asti. Tarinoita kuuntelee likka, päähenkilön lapsenlapsi.

Osa historian tapahtumista kuulostaa hieman päälleliimatuilta ja siksipä minusta kirjan paras anti onkin itse Mielensäpahoittajan ja tämän vaimon eli emännän tarina päiväkirjoineen, joka kulkee siellä lomassa. Lopussa tuli muutama kyynelkin tirautettua. Koskettavaa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään, enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä olisin olemassa, mutta ilman emäntää toinen ihminen. Mitä olisinkaan tehnyt, tyhmyyksiä. Kaikki riippuu kaikista muista, ihmisen kierto on kumma.

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY, 2017
277 s.

Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.