Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Vauvoille käy niin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minäkin tutustuin vihdoin Tuomas Kyrön suosittuun Mielensäpahoittajaan lukemalla uutukaisen Mielensäpahoittajan Suomi (2017). En tiedä, etenevätkö teokset kronologisesti, mutta ihan hyvin sain tästä kiinni, vaikken ole aiempia osia lukenut. Olenpa kuullut sellaistakin sanottavan, että sarjan olisi kannattanut jo päättyä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittajaan, mutta en osaa sitä kommentoida, kun minulla ei ole vertailukohtaa luettuani vain tämän yhden.

Yllätyin, kuinka sympaattinen hahmo Mielensäpahoittaja onkaan. Luulin hänen olevan hahmo, jolle lukija voi nauraa, mutta hänen puolelleen halusikin vain asettua, toki toisinaan hymynhäivähdyksen kera. Hahmosta ja kirjoitustavasta tuli intuitiolla vähän mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tai Hamsterit. Elämän asioiden pohdiskelua ja pyörittelyä. Sysi-Suomessa asuva Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä milloin mistäkin (yleensä uudesta ja oudosta), mutta on kuitenkin hyväsydäminen ja loppujen lopuksi aika pehmo.

Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme voi enää palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielensäpahoittajan Suomi liittyy selkeästi Suomi 100 -juhlavuoden teemaan, koska siinä käydään Suomen historiaa läpi Mielensäpahoittajan silmälasien läpi. Kaikki merkittävät tapahtumat puidaan ja samalla Mielensäpähoittajan itsensä vaiheita nykyaikaan asti. Tarinoita kuuntelee likka, päähenkilön lapsenlapsi.

Osa historian tapahtumista kuulostaa hieman päälleliimatuilta ja siksipä minusta kirjan paras anti onkin itse Mielensäpahoittajan ja tämän vaimon eli emännän tarina päiväkirjoineen, joka kulkee siellä lomassa. Lopussa tuli muutama kyynelkin tirautettua. Koskettavaa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään, enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä olisin olemassa, mutta ilman emäntää toinen ihminen. Mitä olisinkaan tehnyt, tyhmyyksiä. Kaikki riippuu kaikista muista, ihmisen kierto on kumma.

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY, 2017
277 s.

Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

 

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.
Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.

Autere: Kuolema Eedenissä

Iltatuuli oli virinnyt ja ensimmäiset tähdet syttyneet. Onerva Ojala kellui selällään ja katseli, kuinka punainen kuu nousi meren takaa. Tätä hän tulisi kaipaamaan, syksyllä kun sade pieksisi maata, talvella kun pakkanen tuneutuisi luihin ja ytimiin. Mutta missä hän tätä ihmeellistä kesää kaipailisi, sitä hän ei tiennyt. Tätä ihmeellistä kesää, sekoitusta auringosta ja helteestä, hiekasta ja aalloista, tuulesta ja kiireisistä päivistä, merestä ja – murhasta. Ei, murhaa hän ei kaipaisi. Ei pelkoa, joka hiipi ajatuksiin, ei epäilyksenvarjoa, joka lankesi jokaiseen Eedenin asukkaaseen. 

 

Heissan! Ja pahoittelut blogihiljaisuudesta. On kyllä kiirettä pitänyt, ja kaikki kirjoittamiselle varattu aika on kuulunut yksinoikeudella koulutöille. Lukaisin tässä kuitenkin vastapainoksi Terttu Autereen Kuolema Eedenissä (2016). Tämähän on siis ilmestynyt ennen kuin Kaunis mutta kuollut (2017), josta kirjoitinkin pari viikkoa sitten, ja samat valttikortit on tässäkin kirjassa. On jotenkin kiva lukea jotakin melko keveää ihan huvikseen palautuakseen kaikesta aivoja rasittavasta ajattelusta, jolla on päätänsä vaivattava monien kurssien puitteissa. 
 
Pidin tässäkin kirjassa eniten miljööstä, myös henkilötyyppejä on kuvattu ehkä perinteisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavasti. Tämä romaani sijoittuu 1930-luvun rannikolle helteiseen kesään, arvostettuun täysihoitola Eedeniin, jossa tapahtuu – yllätys, yllätys – murha. Tunnettu kirjaiija Armas Laeste löydetään huoneestaan kuolleena. Kaunis mutta kuollut –kirjasta tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka saapuu paikalle selvittämään tapahtumaa, ja kuinka ollakaan, hänen vanha tuttunsa, maisteri Onerva Ojala on Eedenissä keittiöapulaisena. 
 
Jotenkin näihin salapoliisiromaaneihin sopii hyvin se, että liikutaan vähän varakkaammissa piireissä. On pieniä ylellisyyksiä, taiteilijoita, upeita maisemia, paratiisimainen lomamiljöö…  Vaikkakin se olisi ollut todellisuutta 1930-luvulla vain murto-osalle suomalaisista, sellaiseen maailmaan on hauska uppoutua kirjan myötä. Myös murha on jännittävämpi, kun kuka tahansa täysihoitolan “hienoista” vieraista saattaa olla murhaaja. Vaikka mukana on nimismiestä, kauppaneuvosta ja oopperalaulajatarta, ylellisyydessä ei kuitenkaan mennä yli, vaan se pysyy järkevissä rajoissa. Loppu ei ehkä ole maailman omaperäisin, mutta kirja oli kuitenkin riittävän hyvä pitääkseen jännitystä yllä. 
 
Pidän myös erityisesti siitä, kuinka Autere on onnistunut luomaan salapoliisiromaaneihinsa suuren maailman tunnelmaa suomalaisissa puitteissa. Erityisesti tähän Kuolema Eedenissä -teokseen, koska tässä oleillaan maankuulussa lomaparatiisissa ja helteiset ilmatkin korostavat eksoottisuutta, vaikka Suomessa ollaankin. (Viis siitä, vaikka olisikin hieman mielikuvitusta laitettu Suomen kuuman kesän kuvailuun, jolloin merikin on lämmin kuin linnunmaito.) Hyvän mielen kirja.
 
 
Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto, 2016
315 s. 

Autere: Kaunis mutta kuollut

 

Tartuin kirjastossa tähän Terttu Autereen tuoreeseen kirjaan ihan vain vintage-kansikuvan perusteella. Kaunis mutta kuollut (2017) on 1930-luvun pieneen kauppalaan sijoittuva salapoliisiromaani. Koska tykkään komisario Palmusta, ajattelin, että tässä voisi olla  samankaltaista tunnelmaa. En pettynyt, vaikkei tämä sentään ihan Waltarin tasolle yllä. Oikeastaan tekisi mieli lukea myös Autereen kaksi aiempaa salapoliisiromaania, joissa seikkailee sama päähenkilö, lääninetsivä Juhani Kuikka. Kaunis mutta kuollut on kuitenkin täysin itsenäinen, joten pystyi ihan hyvin aloittamaan tuosta tuntematta taustoja. 
 
Tässä kirjassa murha tapahtuu yhteiskoulussa, jossa etsivä Juhani Kuikan kihlattu,  Onerva Ojala, työskentelee opettajana. Koulun kaunis ja persoonallinen nuori piirustuksenopettaja  Iiris löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta ja Kuikka hälytetään paikalle selvittämään tapausta. Epäiltyjen joukossa on niin koulun opettajia kuin oppilaitakin, vaihtimestaripariskunta ja oikeastaan kaikki pikku kauppalan vähänkin merkittävät henkilöt. Vanhan ajan yhteiskoulu on miljöönä kiehtova, ja Autereen tekstiä on mukavaa ja kepeää lukea. Oli kiva pitkästä aikaa lukea ihan huvikseen jotakin tällaistä yhtä aikaa sopivan kevyttä ja jännittävää. Kirja oli myös tosi nopea lukea, koska teksti on aseteltu sivuille hyvin väljästi.     

 

 

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut
Karisto, 2017
303 s.

Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.

 

Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.





Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.   
 
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna


Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!
 


Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.



Aaro Hellaakoski: Sarjoja 
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.