Anniina Jakonen: Onko meillä huominen

Juuri pimeässä toukat muuttuvat perhosiksi, hiekka helmiksi ja hiili timanteiksi. 

Anniina Jakosen tuore romaani Onko meillä huominen kertoo Mariannan ja Jarmon kriisiin ajautuneesta avioliitosta. Nuorena ensirakkautensa kanssa naimisiin mennyt Marianna huomaa nelikymppisenä, ettei mies enää katso häntä samalla tavalla kuin ennen, kosketuksesta puhumattakaan. Kiintymys on jäänyt jonnekin kiireen, työn ja ruuhkavuosien alle ja eksynyt sinne. Molemmat ovat muuttuneet vuosien kuluessa ja kaikki on käynyt kuin huomaamatta. Yhtäkkiä Marianna näkee itsensä tätimäisenä puheterapeuttina, jolle edes oma mies ei halua osoittaa rakkautta, vaikka sitä hän juuri kipeästi kaipaisi. Lisäksi hän on kuolettavan yksinäinen, kaikki tuntuu mustalta ja yöt kuluvat tuskaillessa. Vaimo miettii, olisiko kuitenkin helpompi elää kokonaan yksin kuin yksin parisuhteessa, mutta samalla murskautuisivat nuoruuden haaveet yhteisistä vanhuudenpäivistä ja ehjästä perheestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos on Anniina Jakosen ensimmäinen romaani, joka onkin looginen jatkumo hänen aiemmalle, haastattelupohjaiselle kirjalleen Rakkaus on väkevämpi – Tositarinoita avioliitosta, aviokriisistä ja avioerosta. Aviokriisin keskellä lisämausteen pettymysten soppaan tuo Mariannan usko Jumalaan, jonka piti taata liiton onni ja kestävyys. Siunauksin solmittua liittoa ei noin vain pureta, vaikka pahalta tuntuisi. Usko antaa pimeydenkin keskelle kuitenkin myös lohtua ja toivoa, jota muuten ei uskaltaisi edes ajatella. Surkeinta Mariannalle on huomata rakastavansa miestä, jolta ei tunnu saavan enää minkäänlaista vastakaikua. Halut, toiveet ja tarpeet eivät kohtaa.

Pimeys ei enää ole kaiken nielevää mustaa. Se on muuttunut hellemmäksi hämäräksi, ja sen hampaat ovat pehmenneet.

Teemallisesti ja tyylillisesti teoksesta tuli etäisesti mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka jälkimmäisessä kriisi ei kytenytkään parisuhteessa vaan yleisessä jaksamisessa. Jakosen teoksessa Marianna on päähenkilö ja samalla minäkertoja, mikä tuo tekstiin henkilökohtaisen sävyn. Alussa minua hieman häiritsi kertojan ajoittainen harhautuminen sivupoluille, mutta teoksen imuun päästyäni se tuntui vain vahvistavan autenttisuuden tuntua ja sopivan minäkertojalle. Niinhän me puhuessakin teemme, mutkittelemme ja toisinaan laskettelemme tajunnanvirtaa. Tarina kuitenkin eteni, ja tunnelma välittyi vahvasti. Teos onkin hyvin emotionaalisesti latautunut ja sen halusi aloitettuaan lukea nopeasti läpi toivoen kovasti tarinan päättyvän onnelliseen loppuun. Parisuhdedynamiikan lisäksi tarina kuvaa ennen kaikkea yksilöiden kasvua toisiaan kohti. Marianna päivitteleekin, kuinka identiteettikriisi ja parisuhdekriisi kietoutuvat usein vahvasti toisiinsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä aamuina linnut tuntuvat laulavan aivan erityisellä tavalla. Ja lokit. Ne huutavat kovempaa ja niiden huuto hajoaa siniselle taivaalle. Sen kuullessaan tietää, että tulee hyvä päivä.

Teoksessa oli joitakin todellisia helmiä: kauniita lauseita, ajatuksia ja symboliikkaa. Vaikka teksti ei tyylillisesti ollutkaan läpeensä parhaiden kohtiensa veroinen, sitä oli kuitenkin helppo lukea, se oli uskottavaa, eläväistä ja jotenkin inhimillistä minäkertojineen. Teos tarjoaa luultavasti jonkin verran samaistumispintaa kaikille naimisissa oleville tai ruuhkavuosia viettäneille ja vielä erityistä vertaistukea ja toivoa tietysti Mariannan ja Jarmon kaltaisessa väljähtyneessä liitossa eläville. Tarinana se toki käy kaikille lukijoille. Liitto on aina kahden kauppa eikä yhden tahtominen kanna vielä kovin pitkälle. Toisen avaama keskustelu voi kuitenkin olla alku, jota ei koskaan tulisi, jos molemmat pitäisivät suunsa kiinni. 

Vaikka kaikki avioliitot eivät onneksi ajaudu vastaavanlaiseen kriisiin kuin Mariannan ja Jarmon liitto, kaikissa parisuhteissa joudutaan kuitenkin puhumaan läpi asioita, tekemään kompromisseja, tulemaan vastaan ja – tahtomaan. Sellaista elämä on pienessäkin mittakaavassa ja ilman kriisejäkin. Edelliseen postaukseen viitaten oli muuten hauska huomata, kuinka koko kirjan rakenne seuraa myös symbolisesti vuodenaikojen vaihteluja syksyn synkeydestä alkukesän huumaavaan tuomentuoksuun.

Menneisyyttä ei voi saada takaisin. Takaisin voi saada ainoastaan tulevaisuuden.

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen
Aikamedia 2019
197 s.

Kirja on saatu Aikamedialta arvostelukappaleena.

Kesä jatkuu, kesä

Syyskesän viipyilevän kauneuden keskeltä lähetän teille ajatuksiani kesästä, kirjallisuudesta ja onnesta.
Kesää on Suomessa ja suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti pidetty haikeasävytteisen onnen ja rakkauden aikana. Täällä pimeässä Pohjolassa kesän ihanuus kumpuaa tietysti muiden vuodenaikojen pimeydestä ja kylmyydestä. Ennen vanhaan, kun kaikille ei ollut edes omia kenkiä, saattoi koko suku, etenkin naisväki, istua sisällä ahtaassa tuvassa pitkän ja pimeän pakkastalven. Erityisesti Itä-Suomessa monia sukupolvia yhdistävät savupirtit olivat tavallisia.

Muuallakin Suomessa kesä tarjosi ihan erilaisia mahdollisuuksia kuin talvi. Riemu repesi entisajan maalaismiljöössää suven koittaessa, kun pääsi taas kunnolla ulos, luonto heräsi eloon tarjoten ympärivuorokautista valoa, lämpöä ja tuoretta ruokaa. Arkiaskareet helpottuivat. Nuoriso saattoi nukkua kesäyöt aitoissa ja juoksennella riiuureissuilla pitkin metsiä. Lapset kirmasivat vapaina ja lehmät pääsivät laitumelle tuoreen ruohon ääreen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nykyään käsitys onnesta on korkeamman elintason ansiosta toki laajentunut, eikä se ole enää yhtä lailla sidoksissa vuodenaikoihin kuin ennen. Koska vuodenaikojen rajua vaihtelua ei näillä leveysasteilla voi välttää, säätelevät ne kuitenkin edelleen jonkin verran käyttäytymistämme ja onnen kokemistammekin. Kesä läpivaloisine öineen on monille suomalaisille – minullekin – edelleen vuodenaika ylitse muiden.

Juhannuksena kansa villiintyy, kesällä on lomaa, aikaa ja energiaa ja luonnon yltäkylläisyyttä. Suomalaisilla on olevinaan onnea, rakkautta ja kauneutta eivätkä lehdet lööppeile kesämasennuksella, mutta kaamosmasennus on tavallinen ilmiö. Myös kollektiivisen onnellisia lapsuusmuistoja (olivat ne tosia tai ei) herättävissä maakuntalauluissa ja kansanlauluissa on lähes aina kesä. Ne lapsuuden kultaiset kesäpäivät, ken voisi ne unohtaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä–onni–rakkaus–luonto -yhdistelmä on suomalaisessa kirjallisuudessa toisinaan ollut  niin erottamaton, että esimerkiksi nobelisti F. E. Sillanpään teoksissa kaikki rakkaus tapahtui vain kesällä. Kesä on liitetty rakkauden heräämiseen, onnen kukoistukseen, perheen perustamiseen ja sillä on sananakin kirjallisuudessa usein vahva symbolinen kaiku. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa päättyy kauniin haikeaan kuvaukseen Akselin ja Elinan häiden jälkeisenä aamuna:

Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.

Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syksy tarkoittaa luonnonkierrossa väistämätöntä kuolemaa, joten suven lyhyys luo kirjallisuudessa vertauskuvallistakin surumielisyyttä. Esimerkiksi Sillanpään Nuorena nukkuneessa Siljan, ”nuoren, kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan.” Kesä oli nuoremmalla puolellaan kuten Siljan elämäkin. Silja kuoli kuitenkin ”kauniin lemmentunteen” täyttäessä hänen mielensä.

Yksittäinen onnenhetki voikin tuottaa onnea vielä kauan, lämpimänä muistona, jota helliä. Melankolisen suomalaisen mentaliteetin mukaan on kuitenkin ollut viisaampaa olla onnellinen nostamatta siitä turhaa hälyä. Eino Leinokin runoili kuuluisat säkeet, joista on otettu oppia ja joiden sanomaa on siirretty kasvatustarkoituksessa jälkipolville: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / [–] ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan / ja hiljaa iloitkohon onnestaan.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnen ja kesän liitto on toisinaan myös erotettu, siitä kertoo suomalainen sananlaskukin Onni yksillä, kesä kaikilla. Kesä on itsessään nähty hyvänä asiana, joka kaikille ilmaiseksi suodaan, vaikkei muuta idylliä olisikaan. Aurinko paistaa hyville ja pahoille. Onneen puolestaan voi liittyä paradokseja, kuten kesän väistämätön lyhyys ja kaiken katoavaisuus. Kirjailija Lauri Viita julkaisi Onni-runosikermänsä vuonna 1965 ja kuoli auto-onnettomuudessa saman tien. Viidan sikermässä kesä jatkuu eikä pysähdy, vaikkei runoilijaa enää ole.

Ehkä onnikin jatkuu meidän mentyämme: samoissa paikoissa, seuraavien ihmisten ja rakastavaisten tarinoina, vanhoissa taloissa, villiintyneillä niityillä ja lehmälaumoina koivujen alla. Ja rinnakkain jossain ajan tuolla puolen: kesä mutta ilman haikeutta, aavistusta siitä, että syksy tulee pian.

Onni

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunana edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa oven pielessä,
Siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä. 

– Lauri Viita –

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime päivinä itkenyt suunnilleen silmät päästäni, kun olen kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittua Jäätä (2012) loppuun. Nyt se on ohi ja vieläkin itkettää varmasti pitkään aina, kun vähänkin ajattelen kirjaa, joka nousi heittämällä parhaiden koskaan lukemieni (tässä tapauksessa kuuntelemieni) kärkijoukkoon.

Jää on suuri romaani, joka pohjautuu osittain Lundbergin oman perheen tarinaan. Lundberg on syntynyt saaristossa, huikaisevan kauniilla luodoilla pappi-isän, äidin ja siskon perheeseen. Pidetty Kökarin pappi kuitenkin hukkui kotirannassa jäihin Lundbergin ollessa niin pieni, ettei hänellä ole isästään yhtään muistikuvaa.

Muistikuvien sijaan jäljellä on kuitenkin kertomuksia, kirjeitä, saarnoja ja artikkeleita. Lundberg onkin sanonut haastattelussa, että häneltä meni tavallaan 60 vuotta kirjoittaa isänsä tarina kirjaksi, löytää tarvittava perspektiivi. Ja sen hän on toden totta löytänyt. Vaikka teoksen inspiraatio on tosielämästä, siihen on sekoitettu fiktiota ja kirja on romaani, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että itse ainakin uskoin ja uskon edelleen juuri kyseisiin hahmoihin, pienen luodon asukkaisiin kauan sitten.

Rohkaisuna Jäähän tarttuville voisin alkuunsa sanoa, että kannattaa jatkaa, vaikka ei heti pääsisikään tarinan imuun mukaan. Alussa ei ahnehdita vaan edetään rauhallisesti, saariston yksinkertaisessa rytmissä, kauniit sanat ja lauseet seuraavat toisiaan kuin aaltojen hidas pauhu tai jään verkkainen narahtelu saariston pakkasillassa. Rauhallinen ja näennäisen hidas kerronta on kuitenkin ovela ja armoton ratkaisu, se nimittäin ehtii pitkän teoksen kuluessa rakastuttaa lukijan pieneen, onnelliseen perheeseen niin syvästi, ettei itkusta ole tulla loppua, kun tarina kyselemättä etenee kohti väistämätöntä. Aluksi naiivin tuntuinen, mutta erittäin toimivaksi osoittautuva preesensissä tapahtuva kerronta on mainio erikoisuus. Kaikki tapahtuu ikään kuin juuri nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jää kertoo nuoresta, hyväsydämisestä ja iloisesta papista, Petter Kummelista, joka saapuu touhukkaan vaimonsa Monan sekä pienen Sanna-tyttärensä kanssa sotien jälkeen mantereelta Ahvenanmaan ulkosaaristoon Luotojen seurakunnan uudeksi papiksi. Sota on ohi ja rauhasta iloitaan täysin siemauksin. Petter ja Mona rakastuvat heti luotoihin, niiden karuun kauneuteen, omavaraisuuteen ja konstailemattomiin asukkaisiin. Käytännöllinen, lujatahtoinen Mona ja lempeän epäkäytännöllinen Petter täydentävät toisiaan niin pariskuntana kuin vanhempina. Niin, ja mainitsinko jo, että myös rakastavat toisiaan syvästi. Käytännöllistä, sitoutunutta rakkautta ja kiintymystä, konstailematonta ja kaunista kuin saariston jylhä luonto.

Nuoresta ja elämäniloisesta papista tulee nopeasti suosittu ja rakastettu henkilö koko paikkakunnalla. Hän ymmärtää luotojen asukkaita eikä suhtaudu heidän ongelmiinsa ylhäältä päin, vaan kuuntelee heitä ja osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, toimia todellisena armon välikappaleena. Niin paljon kuin minäkin aloin Petteristä pitämään, ymmärsin ainakin yhtä kovasti myös Monaa, Sannaa ja monia muitakin henkilöitä. He ovat samaistuttavia ja kiinnostavia. Heistä tuli läheisiä ja heidän paikalleen pystyi astumaan, niin että ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset myötäeli heidän kanssaan.

Olen liikuttunut onnellisen papinperheen vuoksi hetkellisesti jo useita kertoja kirjan aikana, mutta loppupuolella olen yhtä aikaa puolison, lapsen, vanhemman, ystävän ja työtoverin asemassa, itken heidän kyyneleitään eivätkä ne lopu. Tällaista kokee harvoin kirjojen parissa. Itku pääsee yllättämään, koska Jää ei ole synkkä kirja. Menetys ja suru ovat vain osa sävelistä, mutta niitä edeltää rakkaus, usko ja toivo, joka jää jäljelle. Se on kuvaus omasta aikakaudestaan ja yksinkertaisesta elämästä, jonkakaltaisesta on opiksi otettavaa.

Oli kerran Kökarin pappi, jolla oli elämäntehtävä, pieni perhe ja usko tulevaisuuteen. Pappi, joka tuli jättääkseen jäljen. Vaikka kirja pohjautuisikin vain osittain oikean Kökarin papin tarinaan, on äärettömän kiehtovaa ja lohdullista ajatella, että hänen turhalta tuntuva kuolemansa on kuitenkin puhutellut jälkikäteen niin monia, ja edelleen jotain hänen nöyrästä uskostaan ja lempeän armollisesta suhtautumisesta läheisiinsä saa olla kirjan muodossa valona meille myöhemmille sukupolville, jotka emme ole luodoilla käyneetkään. Hänelle riitti pieni, monien karsastama seurakunta kaukana luodoilla, hänen oma laumansa, luottamuksella uskottu. Ja nyt hänen pieni elämänsä puhuttelee jälkikäteen tuhansia ja taas tuhansia.

Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139: 11–12

Ulla-Lena Lundberg: Jää [Is]
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
15 h 52 min

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Vauvoille käy niin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minäkin tutustuin vihdoin Tuomas Kyrön suosittuun Mielensäpahoittajaan lukemalla uutukaisen Mielensäpahoittajan Suomi (2017). En tiedä, etenevätkö teokset kronologisesti, mutta ihan hyvin sain tästä kiinni, vaikken ole aiempia osia lukenut. Olenpa kuullut sellaistakin sanottavan, että sarjan olisi kannattanut jo päättyä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittajaan, mutta en osaa sitä kommentoida, kun minulla ei ole vertailukohtaa luettuani vain tämän yhden.

Yllätyin, kuinka sympaattinen hahmo Mielensäpahoittaja onkaan. Luulin hänen olevan hahmo, jolle lukija voi nauraa, mutta hänen puolelleen halusikin vain asettua, toki toisinaan hymynhäivähdyksen kera. Hahmosta ja kirjoitustavasta tuli intuitiolla vähän mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tai Hamsterit. Elämän asioiden pohdiskelua ja pyörittelyä. Sysi-Suomessa asuva Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä milloin mistäkin (yleensä uudesta ja oudosta), mutta on kuitenkin hyväsydäminen ja loppujen lopuksi aika pehmo.

Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme voi enää palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielensäpahoittajan Suomi liittyy selkeästi Suomi 100 -juhlavuoden teemaan, koska siinä käydään Suomen historiaa läpi Mielensäpahoittajan silmälasien läpi. Kaikki merkittävät tapahtumat puidaan ja samalla Mielensäpähoittajan itsensä vaiheita nykyaikaan asti. Tarinoita kuuntelee likka, päähenkilön lapsenlapsi.

Osa historian tapahtumista kuulostaa hieman päälleliimatuilta ja siksipä minusta kirjan paras anti onkin itse Mielensäpahoittajan ja tämän vaimon eli emännän tarina päiväkirjoineen, joka kulkee siellä lomassa. Lopussa tuli muutama kyynelkin tirautettua. Koskettavaa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään, enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä olisin olemassa, mutta ilman emäntää toinen ihminen. Mitä olisinkaan tehnyt, tyhmyyksiä. Kaikki riippuu kaikista muista, ihmisen kierto on kumma.

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY, 2017
277 s.

Viita: Ne runot, jotka jäivät

Pieniä poikia pellon reunalla
matoja tonkimassa,
pitkiä pilviä lännen taivaalla
lähemmäs lonkimassa.
Missä on miehiä, kun ei rannalla
lahnoja onkimassa?
Tamperelaisen Lauri Viidan (1916–1965) ennen kansittamattomista runoista on koottu teos, Ne runot, jotka jäivät (2016), joka on kattaus esimerkiksi lehtien palstoilla julkaistuista runoista. Ylipäätään runoja, jotka eivät ole ehtineet runoilijan koelmiin asti. Teoksessa on melko erilaisia runoja, on mitallista riimiä, vapaampaa esitystä ja kalevalavaikutteistakin. Pidin ehdottomasti eniten kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, jossa on kauniita, kesäisiä ja haikeitakin runoja.

 

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

 

Viidan kenties tunnetuin runo, Onni, julkaistiin Parnasso-lehdessä, kun kirjailija itse kuoli välittömästi auto-onnettomuudessa. Onni, kesä ja kuolema kietoutuvat yhteen niin runossa kuin kirjailijan kohtalossa. Käytin tätä runoa juuri hiljattain juurena kirjallisuusesseeseenkin. Kuitenkin kesä jatkuu. Kesä.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
WSOY, 2016
120 s.

Tuulin viemää on nyt myös Instagramissa, käy seuraamassa (@tuulinviemaablogi)! Instaan päivittelen hieman erilaista matskua kuin tänne, toki osittain samoista aiheista. Ajatuksena on tehdä Instagram-tilistä bookstagram-tyylinen ja vinkkailla siellä lyhyempiä juttuja ja kirja-ajatuksia, joista ei blogijutuksi asti tulisi asiaa.

Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.