Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.

Autere: Kuolema Eedenissä

Iltatuuli oli virinnyt ja ensimmäiset tähdet syttyneet. Onerva Ojala kellui selällään ja katseli, kuinka punainen kuu nousi meren takaa. Tätä hän tulisi kaipaamaan, syksyllä kun sade pieksisi maata, talvella kun pakkanen tuneutuisi luihin ja ytimiin. Mutta missä hän tätä ihmeellistä kesää kaipailisi, sitä hän ei tiennyt. Tätä ihmeellistä kesää, sekoitusta auringosta ja helteestä, hiekasta ja aalloista, tuulesta ja kiireisistä päivistä, merestä ja – murhasta. Ei, murhaa hän ei kaipaisi. Ei pelkoa, joka hiipi ajatuksiin, ei epäilyksenvarjoa, joka lankesi jokaiseen Eedenin asukkaaseen. 

 

Heissan! Ja pahoittelut blogihiljaisuudesta. On kyllä kiirettä pitänyt, ja kaikki kirjoittamiselle varattu aika on kuulunut yksinoikeudella koulutöille. Lukaisin tässä kuitenkin vastapainoksi Terttu Autereen Kuolema Eedenissä (2016). Tämähän on siis ilmestynyt ennen kuin Kaunis mutta kuollut (2017), josta kirjoitinkin pari viikkoa sitten, ja samat valttikortit on tässäkin kirjassa. On jotenkin kiva lukea jotakin melko keveää ihan huvikseen palautuakseen kaikesta aivoja rasittavasta ajattelusta, jolla on päätänsä vaivattava monien kurssien puitteissa. 
 
Pidin tässäkin kirjassa eniten miljööstä, myös henkilötyyppejä on kuvattu ehkä perinteisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavasti. Tämä romaani sijoittuu 1930-luvun rannikolle helteiseen kesään, arvostettuun täysihoitola Eedeniin, jossa tapahtuu – yllätys, yllätys – murha. Tunnettu kirjaiija Armas Laeste löydetään huoneestaan kuolleena. Kaunis mutta kuollut –kirjasta tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka saapuu paikalle selvittämään tapahtumaa, ja kuinka ollakaan, hänen vanha tuttunsa, maisteri Onerva Ojala on Eedenissä keittiöapulaisena. 
 
Jotenkin näihin salapoliisiromaaneihin sopii hyvin se, että liikutaan vähän varakkaammissa piireissä. On pieniä ylellisyyksiä, taiteilijoita, upeita maisemia, paratiisimainen lomamiljöö…  Vaikkakin se olisi ollut todellisuutta 1930-luvulla vain murto-osalle suomalaisista, sellaiseen maailmaan on hauska uppoutua kirjan myötä. Myös murha on jännittävämpi, kun kuka tahansa täysihoitolan “hienoista” vieraista saattaa olla murhaaja. Vaikka mukana on nimismiestä, kauppaneuvosta ja oopperalaulajatarta, ylellisyydessä ei kuitenkaan mennä yli, vaan se pysyy järkevissä rajoissa. Loppu ei ehkä ole maailman omaperäisin, mutta kirja oli kuitenkin riittävän hyvä pitääkseen jännitystä yllä. 
 
Pidän myös erityisesti siitä, kuinka Autere on onnistunut luomaan salapoliisiromaaneihinsa suuren maailman tunnelmaa suomalaisissa puitteissa. Erityisesti tähän Kuolema Eedenissä -teokseen, koska tässä oleillaan maankuulussa lomaparatiisissa ja helteiset ilmatkin korostavat eksoottisuutta, vaikka Suomessa ollaankin. (Viis siitä, vaikka olisikin hieman mielikuvitusta laitettu Suomen kuuman kesän kuvailuun, jolloin merikin on lämmin kuin linnunmaito.) Hyvän mielen kirja.
 
 
Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto, 2016
315 s. 

Autere: Kaunis mutta kuollut

 

Tartuin kirjastossa tähän Terttu Autereen tuoreeseen kirjaan ihan vain vintage-kansikuvan perusteella. Kaunis mutta kuollut (2017) on 1930-luvun pieneen kauppalaan sijoittuva salapoliisiromaani. Koska tykkään komisario Palmusta, ajattelin, että tässä voisi olla  samankaltaista tunnelmaa. En pettynyt, vaikkei tämä sentään ihan Waltarin tasolle yllä. Oikeastaan tekisi mieli lukea myös Autereen kaksi aiempaa salapoliisiromaania, joissa seikkailee sama päähenkilö, lääninetsivä Juhani Kuikka. Kaunis mutta kuollut on kuitenkin täysin itsenäinen, joten pystyi ihan hyvin aloittamaan tuosta tuntematta taustoja. 
 
Tässä kirjassa murha tapahtuu yhteiskoulussa, jossa etsivä Juhani Kuikan kihlattu,  Onerva Ojala, työskentelee opettajana. Koulun kaunis ja persoonallinen nuori piirustuksenopettaja  Iiris löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta ja Kuikka hälytetään paikalle selvittämään tapausta. Epäiltyjen joukossa on niin koulun opettajia kuin oppilaitakin, vaihtimestaripariskunta ja oikeastaan kaikki pikku kauppalan vähänkin merkittävät henkilöt. Vanhan ajan yhteiskoulu on miljöönä kiehtova, ja Autereen tekstiä on mukavaa ja kepeää lukea. Oli kiva pitkästä aikaa lukea ihan huvikseen jotakin tällaistä yhtä aikaa sopivan kevyttä ja jännittävää. Kirja oli myös tosi nopea lukea, koska teksti on aseteltu sivuille hyvin väljästi.     

 

 

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut
Karisto, 2017
303 s.

Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.

 

Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.





Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.   
 
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna


Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!
 


Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.



Aaro Hellaakoski: Sarjoja 
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.






Sillanpää: Nuorena nukkunut

 


Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää. 

 

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuusTästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin. 

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”.  Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”                                                             


F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.