Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Ajattele, miten helppo osa sinulla on, sinä olet vain uhri.”

Maijan surullinen hyväksikäyttötarina nousi lehtiotsikoihin ja aiheutti pienen humahduksen puheenaiheena ilmestyessään vuonna 2012. Muistan lukeneeni ilmiöstä ja sen jälkimainingeista, mutta varsinaista kirjaa en ollut koskaan aiemmin pidellyt käsissäni. Lainasin sen hiljattain luettavaksi ja sattumalta samaan hetkeen osui seksuaalista hyväksikäyttöä, ahdistelua ja raiskaamista näkyväksi tekevä ja vastustava #metoo-somekampanja.

Maijan tarina on ihan totta, mutta uhrin nimi on muutettu eikä paikkakuntaakaan voida tunnistaa. Se kertoo lapsen kokemasta törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisessa suvussa sekä ennen kaikkea asian selvittelystä ja seurauksista pitkälle Maijan aikuisuuteen asti. Teoksen ovat toimittaneet Johanna Hurtig ja Mari Leppänen, ja Maijan kertomuksen jälkeen lopussa on myös asiantuntijoiden puheenvuoroja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokailun alkaessa olin kiertänyt pöytää juuri siltä puolelta missä hän istui, vaikka olisin voinut kiertää toiseltakin puolelta: “Kyllähän siinä miehen lihanhimot herää.”

Hyväksikäyttötapaukset eivät tietenkään ole mikään vanhoillislestadiolaisten yksinoikeus, vaikka valitettavasti kyseinen uskonnollinen yhteisö on noussut monta kertaa lehtiotsikoihin hirvittävien tapausten myötä. Hyväksikäyttöä tapahtuu muuallakin ja toki suurin osa vanhoillislestadiolaisista perheistä on tavallisia ja turvallisia kasvuympäristöjä lapselle. Kuitenkin Maijan tarinaan tuo annoksen viiltävyyttä juuri tuo hengellisen yhteisön konteksti, jossa sama ihminen ensin lapsena, sitten nuorena ja lopulta aikuisenakin joutuu räikeän kaltoinkohdelluksi. Kristillisen yhteisön taustaoletus kun on ylläpitää korkeaa moraalia ja ennen kaikkea asettua puolustamaan pieniä ja heikkoja, taistella hyvän ja oikeudenmukaisen puolesta.

Maijan altistuminen hyväksikäytölle alkaa jo tunneköyhästä varhaislapsuudesta, jossa ei päässyt syliin eikä ketään oikein kiinnostanut, vaikka ulkoiset puitteet olivat kunnossa. Lisäksi Maijasta oli jo odoteltu poikaa siskoskatraan hännänhuipuksi. Maijalla ei ollut turvallista keskusteluyhteyttä vanhempiinsa, joten jos hän uskalsi vihjailla jotakin pikkukoululaisena alkaneesta hyväksikäytöstä, häntä ei uskottu. Hyväksikäyttäjät olivat lähipiiristä: Maijan isosiskojen poikaystävät, myöhemmin aviomiehet kavereineen. Jos siskot jotakin arvasivat, olivat he vain kateellisia Maijalle puutuumisen sijaan.

Ne täysikasvuiset ihmiset, jotka eivät osoittaneet mitään myötätuntoa pientä tyttöä kohtaan raiskatessaan tätä, olivat kuitenkin olevinaan uskovaisia, kävivät seuroissa ja olivat “parempia” lestadiolaisia kuin Maija, joka leimattiin pian huonoksi ja oudoksi tytöksi. Valheelliset huhut kiersivät. Kukaan ei huomannut Maijan ihossa tupakan polttamia jälkiä tai saksilla leikattuja paloja, jotka oli itse tehtävä, että turta iho tuntisi edes jotain. Hyväksikäyttö jatkui vuosia ja tapahtui aina täysin yllättäen, milloin kotona muiden ruokaillessa, milloin isommissa seuroissa pakotettuna jonkun telttaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle puheenjohtaja sanoi, että saisin nyt korjata tekojani ja pyytää anteeksi sitä, kun olin ollut niin anteeksiantamaton: “Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.”

Maija kuitenkin löysi hyvän, kunnollisen aviomiehen, mutta lapsuudessa koettujen traumojen seuraukset olivat kauaskantoisia. Maija säikähti pienintäkin kosketusta ja koko alavartalo oli ikään kuin lukossa. Synnytyksetkin olivat hyvin vaikeita eivätkä meinanneet millään käynnistyä. Eräänä iltana hyväksikäyttötapahtumat tulvahtivat Maijan mieleen ja hän ymmärsi, mistä kaikki vaikeudet johtuivat. Siitä alkoikin vuosikymmenten prosessi, jossa tapauksia käytiin läpi niin perheen kuin koko seurakunnan voimin – yleensä Maijan saaden vain lisää mielipahaa.

Tuntuu hyvin väärältä, että vanhoillislestadiolainen käsitys armosta tarkoittaa, että asioista ei saa puhua eikä vaatia pahantekijöitä tilille. Maijan hyväksikäyttäjät pyysivät pakon edessä pinnallisesti anteeksi ilman, että varsinaisia tapahtumia käytiin edes läpi, raiskauksia ei edes myönnetty ja muu ahdistelu pistettiin “poikamaisen heikkouden” piikkiin. Tilanteen vakavuutta ei haluttu nähdä.

Maija halusi taistella selvittääkseen kaiken kunnolla, koska kärsi tapahtuneesta päivittäin. Maija kuitenkin leimattiin niin suvussa kuin seurakunnassa huonoksi syntiseksi, koska halusi aina uudestaan yrittää puhua tuosta häpeällisestä asiasta, jota ei ollut koskaan todella selvitetty. Maijan oikeus nostaa rikossyyte oli tuolloin jo vanhentunut, ja hänen vanhempansa, jotka sen olisivat voineet vielä tehdä, kieltäytyivät. Asia haluttiin pitää omassa piirissä, tehdä oleva olemattomaksi.

Onneksi muutamien julkitulleiden tapausten jälkeen myös vanhoillislestadiolainen yhteisö on sanonut tekevänsä korjausliikettä asioiden käsittelytapojen suhteen. Toivottavasti lupaus ei jää pelkäksi sananhelinäksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helena oli tyrmistynyt peloistani ja sanoi, ettei uskovaisen tule miettiä sellaisia. Helena sanoi, että jos niin on tarkoitettu, että kuolen, niin se on silloin parempi niin. 

Maija oli kuoleman kielissä vaikeiden synnytystenkin takia, koska leimaamisen pelossa ei uskaltanut edes terveytensä ja lääkärin määräyksen perusteella teettää sterilisaatiota. Maija joutui useisiin vaarallisiin leikkauksiin, joiden alkusyyt piilivät hyväksikäyttötraumoissa. Maija selviytyi miehensä tuen, oman uskonsa ja terapian avulla, mutta kaikki syylliset eivät koskaan joutuneet kunnolla katumaan tekemisiään. Oman taustansa vuoksi Maija halusi kouluttautua ammattiin, jossa voi auttaa muita kaltoinkohdeltuja.

Maija kritisoi aiheellisesti sitä, että ainakaan teoksen ilmestymisajankohtana ei ollut edes mahdollista myöntää tuomiota lapsen raiskaamisesta. Rikosoikeudelliset termit, lapsen hyväksikäyttö ja lapsen törkeä hyväksikäyttö, ovat usein harhaanjohtavia ja niiden tuomiot ovat aina pienempiä kuin (aikuisen) raiskaustuomiot. Olisi vähintäänkin kohtuullista, jos lapsen raiskaamisesta puhuttaisiin sen oikealla nimellä ja tuomio olisi vähintäänkin yhtäläinen aikuisen raiskaustuomion kanssa. Vaikka aikuisenkin raiskaus on todella väärin, aikuinen kuitenkin ymmärtää edes hieman paremmin, mistä on kyse, kun lapselle kivulias tapahtuma voi olla täysin mahdoton käsittää.

Jos Maija satut lukemaan tämän, toivon sinulle kaikkea hyvää! Olen ymmälläni, kuinka olet jaksanut kestää sen kaiken, josta tarinassasi kerrot. Olet hyvin rohkea nainen, koska olet uskaltanut ottaa asian esille. On upeaa, että olet jaksanut taistella alistumisen sijaan! Näistä on tärkeää puhua ja näitä pitää nostaa esille, jotta niitä jatkossa tapahtuisi vähemmän. Vaikka sinulle on tehty paljon pahaa, olet osannut kääntää siitä hyviä puolia esiin muiden auttamiseksi. “Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.” (Juha Tapio)

 

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana 
Kirjapaja, 2012. 168 s.

 

Honkasalo: Pöytä yhdelle

Huoh ja nyyh. Laura Honkasalon kirja Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (2016) on surullista tai ainakin haikeaa luettavaa. En ehkä kauhean usein lue tällaisia kirjoja, mutta jokin kannen layoutissa kiinnitti huomioni kirjastossa. Ja olinhan lukenut aiemmin Honkasalon haastettelun jostakin lehdestä, haastattelun, joka mietitytti vielä jälkeenpäinkin. Siinä Honkasalo kertoi avoimesti kipeästä erostaan, joka oli erityisen viiltävä siksi, että kirjailija tuli jätetyksi täysin puun takaa, kun hänen miehensä vain kirjaimellisesti häipyi eräänä kauniina päivänä. Honkasalon mielestä kaikki oli ollut hyvin, tavallisesti, lapsiperheen elämää. Kirjailija kertoi haastattelussa avoimesti eroa seuranneesta surutyöstä ja yksin olemisen vaikeudesta. Tässä kirjassa Honkasalo sukeltaa syvemmälle yksinäisyyden ja yksin olemisen taidon pohtimiseen sivuten myös omia, kipeitä kokemuksiaan.
Teoksessa on Honkasalon oman tarinan lisäksi yleistä pohdintaa sekä anonyymejä tarinoita yksinäisyydestä, jota Honkasalo nimittää tabuksi. Harva asiahan enää Suomessakaan on tabu, mutta totta on, ettei yksinäisyydestä usein omalla nimellä puhuta. Olen kyllä joitakin juttuja nähnyt, esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomissa. Joka tapauksessa kirjan tarinat ovat monet niin surullisia ja jopa ahdistusta herättäviä, etten lukenut sana sanalta kaikkea vaikka jotenkin kaikki sivut kahlasinkin läpi. Monessa kohtaa tunnelma herätti halun kyynelehtiä. Itkeä muiden tuskaa ja samalla omaa onnea, koska saan olla siinä ei-itsestäänselvässä tilanteessa, ettei tarvitse tuntea olevansa yksinäinen.
Huomionarvoista on, että yksin oleminenhan on hyvinkin eri asia kuin yksinäisyys. Joku voi kokea yksinäisyyttä ihmisten keskellä tai toisaalta yksin oleva saattaa myös nauttia omasta tilastaan. Ja vaikka olisi yksin, ei ole yksinäinen, jos tietää, että puhelimen päässä on joku, jolle voi soittaa, että on olemassa edes joku, joka kaipaa. Mutta kaikilla ei ole ketään. Totaaliyksinäisiltä puuttuvat perheen, suvun ja ystävien yhteys. Vähäiset ihmiskontaktit saattavat rajoittua kaupan kassalle huikattuun tervehdykseen. Entäs laitokseen tai koteihin unohdetut vanhukset, kaikilla ei ole ketään läheistä, joka kävisi katsomassa. Tai yksinäiset, koulukiusatut teinit koulun ruokalan nurkkapöydässä.
Vaikka olisi siunattu välittävillä, läheisillä ihmisillä, silti uskoisin, että yksinäisyys on kuitenkin vähintään häivähdyksinä tuttu jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Kukapa ei olisi joskus vaikkapa ajatellut, ettei kukaan ymmärrä tai epäröinyt, kehtaako mennä yksin ravintolaan. Toisaalta luulen myös, että mitä turvatumpi ja välitetympi olo on ylipäätään, sitä huolettomammin ehkä uskaltaa tehdä myös yksin asoita ilman että ne nolottavat. On eri asia tehdä yksin jotain hauskaa tietäen, että seuraa olisi kyllä tarvittaessa saatavilla kuin pakotettuna, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisi hengailla. Minäkin pidän yksinolosta(kin), mutta jos en olisi ympäröity tavanomaisella arjen ja perheen suloisella melskeellä, myös ne odotetut yksinolon hetketkin menettäisivät hohtoaan. Ne olisivat jotain, josta pyrkiä pois, ei jotain mitä tavoitella.
Honkasalon yksinäisyyspelko alkoi yllättävän avioeron jälkeen, ja vaikka naisella oli aina ollut ystäviä, oli tietenkin hirveää olla kotona yksin ilman puolisoa, jonka kanssa oli ennen jaettu kaikki. Sen täytyy olla musertavaa. Honkasalo kuitenkin kirjoittaa myös muunlaisista yksinäisyyden kokemuksista, ja kirjassa on kuitenkin kaiken surullisuuden jälkeen haikeaa toivoakin. Honkasalo oppii ja opettelee olemaan yksin ja nauttiikin siitä. Eräänä päivänä yksinäisyyden kokemus kaikkoaa. Honkasalon pehmeä, soljuva kieli, joka pääsee esiin erityisesti joissakin luvuissa, tuo surulliseen tekstiin hivenen haikeaa kauneutta. Ihminen kaipaa toisia ihmisiä, edes jonkinlaista, välittävää yhteyttä muihin, eikä sitä ole häpeä tunnustaa. Ja jospa myös me ei-yksinäiset kohtaisimme enemmän varsinkin niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään muuta. Jonakin päivänä osat voivat vaihtua, sillä yksinäisyys on usein elämäntilannekohtaista.
Kuvittelin, että poissaolo vierelläni kasvaisi, muuttuisi kylmemmäksi ja mustemmaksi ajan kuluessa, mutta kävikin päinvastoin. Se haaltui, himmeni harmaaksi, sitten usvaiseksi ja katosi kokonaan. Kun kävelin yksin hautuumaalla, ei enää tuntunut siltä, että minulta oli irrotettu jäseniä. Olin kokonainen. [—] Eräänä päivänä koko elämän ajan seurannut yksinäisyyden varjo vain oli poissa.

 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 s.

Valokuvan historia

Yksi kevään inspiroivimmista kirjoista, etenkin visuaalisesti, on minulle ollut Tom Angin upea Valokuvan historia (2015). Mieheni sai sen joululahjaksi, ja olemme molemmat pitäneet siitä kovasti. Itselleni tuo kirja on enimmäkseen taidetta, mutta siellä on myös kiinnostavasti kerrottu valokuvauksen historiasta niin tekniikan, tyylien kuin uranuurtajienkin osalta. Kattava teos selvittää valokuvan historian 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä aina 2000-luvulle asti. Pääroolissa ovat tietysti upeat valokuvat. Niille on jätetty hienosti tilaa, ja kirjan suuri kokokin takaa, ettei kuvia tarvitse tihrustaa suurennuslasilla. (Vanhat) valokuvat ovat niin upeita, että monet niistä ottaisin mieluusti sellaisinaan tauluiksi seinälle. Myös tarinat kuvien taustalla ovat hyvin mielenkiintoisia.
Suosittelen kirjaa taiteen, valokuvauksen, visuaalisen estetiikan, vintagen tai historian ystäville!


Tom Ang: Valokuvan historia
Docendo, 2015
400 s.

Hylätyt talot, autiot pihat

 

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

 

 

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

 

Ratapihalla

 

 

 

Tässä vielä vähän kuvia sieltä Haapamäen hiljentyneiltä huudeilta. Minua kiehtoo jotenkin tosi paljon tällaiset paikat! Ehkä siksi, että historia kiinnostaa ja inspiroi yleisemminkin, ja lähihistoria varsinkin. Toki esimerkiksi vanhat junat ja esineet ovat muuten vaan hirmu hienoja. Taiteellisia. Vanhat rakennukset, kulkuvälineet ja paikat tuovat eloa esimerkiksi niihin tarinoihin, joita on kuullut omilta isovanhemmilta “muinaisista” ajoista (kuten 1940-1950-1960 -luvuilta), ja onhan se siten minun omaakin historiaani. Yksi tekeillä oleva käsikirjoitukseni sijoittuu juuri sodan molemmin puolin, ja vanhoista paikoista ja vanhaa musiikkia kuuntelemalla nappaan aina tunnelmia sen kirjoittamiseen. Miehelläni on täällä Haapamäellä ollut sukujuuriakin, vaikkei itse olekaan asunut siellä. Rautatieliikenne oli aikoinaan Haapamäen vilkkainta ydintä, koska asema oli monen radan risteyskohta. Nyt hiljaisilla radanvarsilla on riveittäin tyhjentyneitä ratatyöläisten perheitten asuntoja. Minulla ei ole sukutaustaa Haapamäen kanssa, mutta tietystä, kadonneesta elämänmuodosta sen autioituneet paikat kertovat yleisemminkin. Ja kyllähän siellä vielä asuu vähän porukkaa, mutta ketään ei vaan yleensä näy kadulla tai missään. Kesällä tosi kaunis kylä, kuin aikamatka jonnekin menneeseen aikaan. 
 

Junia

 

Laivojen kaveriksi vähän lisää nostalgiaa: vanhoja junia! Että nämä on kyllä ihania! Kuvat ovat taas mieheni ottamia, mutta minäkin olin tällä eilisellä kuvausreissulla kamera kaulassa ja nähtiinkin ties vaikka mitä muutakin jännää. Tuolta pimeästä hallista vaan en omilla taidoillani ja senhetkisellä linssillä tainnut saada juuri kuvia, mutta katseleminen olikin pääasia. Päästiin ex tempore nimittäin käymään Haapamäen autioilla veturitalleilla, ja vitsit, siellä oli hienoa. Tässä muutama ensitunnelma. Vanhoja lättähattuja, dieseljunia ja höyryvetureita halli hallin perään virekkäin unohdettuina, kertomassa omaa tarinaansa vuosista, jolloin ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia, jolloin ne jyskyttivät ja puuskuttivat kuljettaen ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se oli omituinen, hiljainen maailma savun mustaamine kattoineen. Mies, jonka sattumalta tapasimme ratapihalla harhaillessamme, ja joka meitä tuolla vetureiden hautuumaalla kierrätti, restauroi näitä muutamia romuttamon välttäneitä veturivanhuksia. Näissä kulkupeleissä on sitä samaa viehättävää dynaamisuutta kuin vanhoissa laivoissakin, aivan kuin olisi matkustanut ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.
 
Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu
(Mika Waltari)

 

 


Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.