Kesällä luettuja Christieitä 2

Peukaloni kutkan sai
jotain pahaa saapui kai

 – Shakespeare, Macbeth –

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968) on Christien myöhempää tuotantoa. Teos on ensimmäinen Tommy ja Tuppence -dekkari, jonka luin. Tommy ja Tuppence Beresford ovat aviopari, joka on aikaisemmissa kirjoissa ollut mukana kaikenlaisessa jännittävässä sodanaikaisessa vakoilupuuhastelussa ja nyt kaksikko on jo hieman iäkkäämpi mutta vielä iskussa. Tommy ja Tuppence ovat hersyvän herttainen pari, josta pidin.
 –
Muuten sitten… Lapsimurhat yhdistettynä psykopaatteihin ovat aihe joka on minulle jo liikaa. Teos alkaa kuitenkin vanhainkoti Aurinkoharjusta. Tommyn vanha Ada-täti kuolee, ja Tuppence haluaa löytää paikan, joka Ada-tädin seinällä olevaan tauluun on maalattu. Eräs vanhainkodissa maitoa juova mummeli on höpissyt jotakin lapsiparoista ja takoista eikä Tuppence saa rauhaa, kun tämä mummo katoaakin yhtäkkiä jälkiä jättämättä. Taulun jäljet vievät hiljaiseen Sutton Chanchellorin kyläpahaseen, jossa kaikki vaikuttaa epäilyttävältä. Mutta missä on lapsista puhunut mummeli?
 –
Kylässä tapahtuneet vanhat lapsimurhat, takasta löytynyt nukke ja monien muiden vihjeiden urkkiminen saattavat Tuppencen lopulta pahaan pulaan uteliaisuutensa tähden. Muihin Christien dekkareihin verrattuna tässä on selvästi enemmän goottilaistyyppistä kauhutunnelmaa. Ja ne lapset, ja se murhaajan vääristynyt psykologia. Vieläkin värisyttää… Liikaa minulle. Ajattelin pitää vähän taukoa, tai sitten lukea takakansitekstit huolellisemmin. Tommyn ja Tuppencen elämäniloisuus kuitenkin tasapainottavat synkkäaiheista kirjaa, ettei se ole läpeensä kammottava, vaikka aiheet olivatkin “huonosti sulavia”.
Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus [By the Pricking of My Thumbs]              
WSOY, 2013 [1968]
297 s. 

Seitsemän kellon salaisuudessa (1929) arvoituksia ratkoo virallisen tahon edustajana muistakin kirjoista tuttu tarkastaja Battle, mutta enimmäkseen omin päin kuitenkin neiti Bundle, jonka tuttavapiiriin rikokset liittyvät. Kirjan alussa nimittäin nuori ja huoleton ystäväjoukko on viettämässä lomaa Bundlen kotikartanolla, kun uneliaaksi tiedetty Gerry Wade ei eräänä aamuna herääkään. Itsemurhaksi luultuun tapahtumaan liittyy outo yksityiskohta: seitsemän tikittävää herätyskelloa takanreunalla. Omapäinen Bundle pääsee tutkimuksissaan Seitsemän kelloa -nimisen salaseuran jäljille ja hankkiutuu tapansa mukaan   vaikeuksiin. Bundlelle löytyy mielitiettykin loppuun mennessä.
 –
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus [The Seven Dials Mystery]
WSOY [1929]
272 s.

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.