Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Uusi Tuntematon

“Kaveria ei jätetä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En yleensä kirjoittele elokuvista, vaikka käydäänkin usein leffassa. Nyt on kuitenkin pakko hehkuttaa! Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas on kyllä ihan mahtava! Loistava!

Luin joskus lukioikäisenä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja katsoin sen ensimmäisen elokuvaversion, mutta minulla ei juurikaan ollut muistikuvaa juonesta eikä siitä, kuka kuolee ja miten. Uutta elokuvaa katsoi ihan puhtaalta pöydältä. Heräsi halu lukea uudestaan Linnan teos mitä pikimmin!

Toissailtana, elokuvissa käynnin jälkeen jälkeen tuli vahva tunne siitä, että muun muassa tämän takia kirjoilla ja kirjailijoilla ja taiteella ylipäätään on paikkansa yhteiskunnassa! Kertomassa kansan yhteisiä muistoja, herättämässä keskustelua, tunteita ja ajateltavaa! Suomen kallein elokuvatuotanto, uusi Tuntematon, on kyllä parahimmillaan Suomea yhdistävä kokemus vielä nyt kolmannellakin kerralla. On upeaa, että sodasta puhutaan vielä nykyäänkin, isovanhempieni ikäluokka kun on kokenut sen itse. Ei se ole helppoa ollut. Ei voi kuin kunnioittaa ihan mielettömän paljon kaikkia sotaveteraaneja.

Elokuva on visuaalisesti ja kuvakerronnallisesti upea ja näyttelijäsuoritukset hienoja, Eero Aho Rokkana taisi viedä parhaimmat pisteet. Jussi Vatanen sopi jäyhäksi Koskelaksi ja Aku Hirviniemi lupsakaksi Hietaseksi. Myös haikeaa rakkautta ja kotirintamaa on tuotu ripaus. Ihan loistava kolmetuntinen, varsinainen suurteos Suomen mittakaavassa.

Onnea melkein satavuotias, itsenäinen Suomi!

Ja suurkiitos elokuvan tekijöille, että tartuitte rohkeasti vielä Linnan teokseen!

Oletteko ehtineet jo käydä katsomassa? Mitä piditte?

Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Ajattele, miten helppo osa sinulla on, sinä olet vain uhri.”

Maijan surullinen hyväksikäyttötarina nousi lehtiotsikoihin ja aiheutti pienen humahduksen puheenaiheena ilmestyessään vuonna 2012. Muistan lukeneeni ilmiöstä ja sen jälkimainingeista, mutta varsinaista kirjaa en ollut koskaan aiemmin pidellyt käsissäni. Lainasin sen hiljattain luettavaksi ja sattumalta samaan hetkeen osui seksuaalista hyväksikäyttöä, ahdistelua ja raiskaamista näkyväksi tekevä ja vastustava #metoo-somekampanja.

Maijan tarina on ihan totta, mutta uhrin nimi on muutettu eikä paikkakuntaakaan voida tunnistaa. Se kertoo lapsen kokemasta törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisessa suvussa sekä ennen kaikkea asian selvittelystä ja seurauksista pitkälle Maijan aikuisuuteen asti. Teoksen ovat toimittaneet Johanna Hurtig ja Mari Leppänen, ja Maijan kertomuksen jälkeen lopussa on myös asiantuntijoiden puheenvuoroja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokailun alkaessa olin kiertänyt pöytää juuri siltä puolelta missä hän istui, vaikka olisin voinut kiertää toiseltakin puolelta: “Kyllähän siinä miehen lihanhimot herää.”

Hyväksikäyttötapaukset eivät tietenkään ole mikään vanhoillislestadiolaisten yksinoikeus, vaikka valitettavasti kyseinen uskonnollinen yhteisö on noussut monta kertaa lehtiotsikoihin hirvittävien tapausten myötä. Hyväksikäyttöä tapahtuu muuallakin ja toki suurin osa vanhoillislestadiolaisista perheistä on tavallisia ja turvallisia kasvuympäristöjä lapselle. Kuitenkin Maijan tarinaan tuo annoksen viiltävyyttä juuri tuo hengellisen yhteisön konteksti, jossa sama ihminen ensin lapsena, sitten nuorena ja lopulta aikuisenakin joutuu räikeän kaltoinkohdelluksi. Kristillisen yhteisön taustaoletus kun on ylläpitää korkeaa moraalia ja ennen kaikkea asettua puolustamaan pieniä ja heikkoja, taistella hyvän ja oikeudenmukaisen puolesta.

Maijan altistuminen hyväksikäytölle alkaa jo tunneköyhästä varhaislapsuudesta, jossa ei päässyt syliin eikä ketään oikein kiinnostanut, vaikka ulkoiset puitteet olivat kunnossa. Lisäksi Maijasta oli jo odoteltu poikaa siskoskatraan hännänhuipuksi. Maijalla ei ollut turvallista keskusteluyhteyttä vanhempiinsa, joten jos hän uskalsi vihjailla jotakin pikkukoululaisena alkaneesta hyväksikäytöstä, häntä ei uskottu. Hyväksikäyttäjät olivat lähipiiristä: Maijan isosiskojen poikaystävät, myöhemmin aviomiehet kavereineen. Jos siskot jotakin arvasivat, olivat he vain kateellisia Maijalle puutuumisen sijaan.

Ne täysikasvuiset ihmiset, jotka eivät osoittaneet mitään myötätuntoa pientä tyttöä kohtaan raiskatessaan tätä, olivat kuitenkin olevinaan uskovaisia, kävivät seuroissa ja olivat “parempia” lestadiolaisia kuin Maija, joka leimattiin pian huonoksi ja oudoksi tytöksi. Valheelliset huhut kiersivät. Kukaan ei huomannut Maijan ihossa tupakan polttamia jälkiä tai saksilla leikattuja paloja, jotka oli itse tehtävä, että turta iho tuntisi edes jotain. Hyväksikäyttö jatkui vuosia ja tapahtui aina täysin yllättäen, milloin kotona muiden ruokaillessa, milloin isommissa seuroissa pakotettuna jonkun telttaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle puheenjohtaja sanoi, että saisin nyt korjata tekojani ja pyytää anteeksi sitä, kun olin ollut niin anteeksiantamaton: “Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.”

Maija kuitenkin löysi hyvän, kunnollisen aviomiehen, mutta lapsuudessa koettujen traumojen seuraukset olivat kauaskantoisia. Maija säikähti pienintäkin kosketusta ja koko alavartalo oli ikään kuin lukossa. Synnytyksetkin olivat hyvin vaikeita eivätkä meinanneet millään käynnistyä. Eräänä iltana hyväksikäyttötapahtumat tulvahtivat Maijan mieleen ja hän ymmärsi, mistä kaikki vaikeudet johtuivat. Siitä alkoikin vuosikymmenten prosessi, jossa tapauksia käytiin läpi niin perheen kuin koko seurakunnan voimin – yleensä Maijan saaden vain lisää mielipahaa.

Tuntuu hyvin väärältä, että vanhoillislestadiolainen käsitys armosta tarkoittaa, että asioista ei saa puhua eikä vaatia pahantekijöitä tilille. Maijan hyväksikäyttäjät pyysivät pakon edessä pinnallisesti anteeksi ilman, että varsinaisia tapahtumia käytiin edes läpi, raiskauksia ei edes myönnetty ja muu ahdistelu pistettiin “poikamaisen heikkouden” piikkiin. Tilanteen vakavuutta ei haluttu nähdä.

Maija halusi taistella selvittääkseen kaiken kunnolla, koska kärsi tapahtuneesta päivittäin. Maija kuitenkin leimattiin niin suvussa kuin seurakunnassa huonoksi syntiseksi, koska halusi aina uudestaan yrittää puhua tuosta häpeällisestä asiasta, jota ei ollut koskaan todella selvitetty. Maijan oikeus nostaa rikossyyte oli tuolloin jo vanhentunut, ja hänen vanhempansa, jotka sen olisivat voineet vielä tehdä, kieltäytyivät. Asia haluttiin pitää omassa piirissä, tehdä oleva olemattomaksi.

Onneksi muutamien julkitulleiden tapausten jälkeen myös vanhoillislestadiolainen yhteisö on sanonut tekevänsä korjausliikettä asioiden käsittelytapojen suhteen. Toivottavasti lupaus ei jää pelkäksi sananhelinäksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helena oli tyrmistynyt peloistani ja sanoi, ettei uskovaisen tule miettiä sellaisia. Helena sanoi, että jos niin on tarkoitettu, että kuolen, niin se on silloin parempi niin. 

Maija oli kuoleman kielissä vaikeiden synnytystenkin takia, koska leimaamisen pelossa ei uskaltanut edes terveytensä ja lääkärin määräyksen perusteella teettää sterilisaatiota. Maija joutui useisiin vaarallisiin leikkauksiin, joiden alkusyyt piilivät hyväksikäyttötraumoissa. Maija selviytyi miehensä tuen, oman uskonsa ja terapian avulla, mutta kaikki syylliset eivät koskaan joutuneet kunnolla katumaan tekemisiään. Oman taustansa vuoksi Maija halusi kouluttautua ammattiin, jossa voi auttaa muita kaltoinkohdeltuja.

Maija kritisoi aiheellisesti sitä, että ainakaan teoksen ilmestymisajankohtana ei ollut edes mahdollista myöntää tuomiota lapsen raiskaamisesta. Rikosoikeudelliset termit, lapsen hyväksikäyttö ja lapsen törkeä hyväksikäyttö, ovat usein harhaanjohtavia ja niiden tuomiot ovat aina pienempiä kuin (aikuisen) raiskaustuomiot. Olisi vähintäänkin kohtuullista, jos lapsen raiskaamisesta puhuttaisiin sen oikealla nimellä ja tuomio olisi vähintäänkin yhtäläinen aikuisen raiskaustuomion kanssa. Vaikka aikuisenkin raiskaus on todella väärin, aikuinen kuitenkin ymmärtää edes hieman paremmin, mistä on kyse, kun lapselle kivulias tapahtuma voi olla täysin mahdoton käsittää.

Jos Maija satut lukemaan tämän, toivon sinulle kaikkea hyvää! Olen ymmälläni, kuinka olet jaksanut kestää sen kaiken, josta tarinassasi kerrot. Olet hyvin rohkea nainen, koska olet uskaltanut ottaa asian esille. On upeaa, että olet jaksanut taistella alistumisen sijaan! Näistä on tärkeää puhua ja näitä pitää nostaa esille, jotta niitä jatkossa tapahtuisi vähemmän. Vaikka sinulle on tehty paljon pahaa, olet osannut kääntää siitä hyviä puolia esiin muiden auttamiseksi. “Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.” (Juha Tapio)

 

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana 
Kirjapaja, 2012. 168 s.

 

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Ihmiskaupan kasvot

Jotta paha voittaisi, riittää että hyvät ihmiset eivät tee mitään.
                            
                                                     Edmund Burke 

27 miljoonaa uhria. Joka 30. sekunti nykyajan orjuus – ihmiskauppa – saa yhden uuden uhrin. Ihmiskauppa on nopeiten kasvava järjestäyneen rikollisuuden muoto ja sen voi jakaa työ- ja seksiperäiseen ihmiskauppaan, joista keskityn jälkimmäiseen.
          Seksiperäinen ihmiskauppa on erittäin kannattavaa: aseet ja huumeet voi myydä vain kerran mutta naisen voi myydä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin kauan, että se tekee itsarin tai kuolee aineisiin. Paritetun naisen eliniänodote kun on myymishetkestä eteenpäin mitättömät seitsemän vuotta. Vain 1-2 % ihmiskaupan uhreista pääsee takaisin vapauteen.
Yhteiskunta, jossa miehet voivat ostaa naisen ja käyttää naista seksuaalisen halunsa tyydyttämiseen, on ydintään myöten epätasa-arvoinen.  
                                              
                                                Pia Rendic
Pia Rendicin kirja Ihmiskaupan kasvot (2015) ravisteli minua heti ilmestyttyään ja sen jälkeen olen ahminut kaiken mahdollisen ihmiskauppaan liittyvän uutisoinnin ja materiaalin, jota on tullut vastaan. Rendic työskenteli vuosia Kyproksella auttaen kaupattuja naisia, joten hänellä on tutkimus- ja tilastotiedon lisäksi arvokasta omakohtaista kokemusta ihmiskaupan pimeästä todellisuudesta. Kypros on aikamoinen paratiisi lomailijoiden lisäksi myös ihmiskauppiaille, ja tuohon pieneen saarivaltioon liittyen julkaisen pian postauksen, jossa haastattelen uhrien parissa työskentelevää psykologia.
Rendicin kirja on suoraa tykitystä kovasta aiheesta eikä mitään hempeilyä. Puhetta ihmiskaupasta ei voi eikä saa kääriä pumpuliin, jos muutosta halutaan saada aikaan. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi, se on erittäin hyvä kattaus ihmiskaupan tilanteesta ja dynamiikasta. Kirja avaa myös, millainen on tyypillinen uhri ja millä valheilla hänet saadaan napattua, puheenvuoron saavat myös asiakkaat ja parittajat. Korruptiosta ja viranomaisten toiminnasta lukiessa leiskahtaa sisimmässä väistämättä oikeudenmukaisuuden jano. Miten ihmiskauppiaitten lonkerot ulottuvatkin moneen tahoon niin, että valitettavan usein oikeuden silmissä “huora on syyllinen”. Jos ette saa kirjaa heti käsiinne, niin Pia Rendicin perustaman järjestön ylläpitämä Vapauta Uhri -sivusto sisältää myös paljon hyödyllistä tietoa ihmiskaupasta, prostituutiosta ja pornosta ja tämän kolmikon kiinteästä yhteydestä toisiinsa.
Prostituutio ja ihmiskauppa liittyvät tiiviisti yhteen, vaikka sitä ei aina tunnusteta. Mitä enemmän olen lukennut ja kuullut ihmiskaupasta, nähnyt tilastoja, jutellut aiheeseen perehtyneiden kanssa ja kuullut kaupattujen naisten tarinoita, sitä hullummalta tuntuu, kuinka joku oikeasti saattaa pitää prostituution laillisuutta naisten oikeutena!
Ihmiskaupan ongelma on kysynnän ja tarjonnan laki. Maailmassa ei ole yhtään maata, joka ei olisi sotkeutunut ihmiskauppaan lähtö-, kauttakulku- tai kohdemaana. Prostituution laillisuus kasvattaa kysyntää, mikä lisää myös vastentahtoisesti prostituutioon ajautuneiden naisten ahdinkoa (sekä toisella puolen myös mahdollisten puolisoiden). Ne tapaukset, joissa joku suomalainen opiskelija hehkuttaa nimettömänä Hesarin yleisönosastossa, kuinka mielummin myy seksiä kuin tekee muita hanttihommia, ovat niin pieni pisara valtameressä, ettei sen takia kannata ylläpitää valtion luvalla tuollaista epätasa-arvoista ja rikollisuutta ruokkivaa lakia. Naisen ruumiin voi tosiaan Suomessakin ostaa rahalla! Myisitkö tyttäresi? Erittäin harva ns. vapaa-ehtoinenkaan prostituoitu haluaisi oikeasti myydä itseään, jos vain olisi jokin muu vaihtoehto. Rendicin kirjassa murretaan perustellen ja järjestelmällisesti yleisimmät myytit prostituutiosta, ihmiskaupasta ja vapaaehtoisuudesta.
Toisin kuin usein ajatellaan, tilastojen valossa tavallisin seksin ostaja ei ole mikään hämäräperäinen tyyppi vaan ihan “kunnon kansalainen”. Suurin osa seksiä ostavista miehistä ympäri maailmaa on profiililtaan tavallisia, nuorehkoja ihmisiä, joita näemme työpaikoilla, kassajonoissa, lasten vanhempainilloissa, naapurustossa ja sukujuhlissa. Opettajat, papit, poliisit, liikemiehet… Sinkut, aviomiehet, perheenisät… Kunhan on hieman ylimääräistä rahaa. “Kunnollinen” mies kokee seksin ostamisen hyväksytymmäksi itselleen, kun se on laillista. Sen sijaan sama ostaja harvoin tietää tai välittää ottaa selvää, onko nainen parituksen uhri.
On fiksujen miesten aliarvoimista ajatella, että he eivät “voi mitään haluilleen tai himoilleen”. Kulttuurimme on yliseksualisoitunut. Jos miesten kahlitsemattomat halut laitetaan etusijalle, poljetaan samalla naisten oikeuksia. Ketä yllättää, että ylivoimaisesti suurin osa seksiperäisen ihmiskaupan uhreista on naisia? Niinpä, ei ketään. Lopulta täällä maailmassa nimittäin toteutuu vieläkin vain vahvemman oikeus, vaikka kuinka puhutaan korulauseita naisten arvostamisesta. Jos miehiä pidetään yhteiskunnassa seksuaalisten halujensa vankeina, mikään ei koskaan muutu. Eivät he ole lapsia, eläimiä tai toivottomia typeryksiä, jotka eivät voisi vaikuttaa toimintaansa. On tärkeää muistaa, että ihmiskauppiaat eivät hyödy yhdestäkään uhrista, ellei ole asiakkaita.

Kuinka mies voi ikinä kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa äitiään, isoäitiään, sisartaan, tyttöystäväänsä, vaimoaan, tytärtään, jos kohtelee joitakin naisia kuin rättejä? Se nainen saattaisi olla joku rakkaistasi, jos elämä olisi jakanut erilaiset kortit. Jokaisen naisen keho ja sielu ovat korvaamattoman arvokkaat, eikä kenelläkään ole oikeus kuorruttaa niitä mustelmilla ja ruhjeilla. Mitä ihmiseltä puuttuu, että hän haluaa mennä tuntemattoman naisen luokse ja rahan varjolla satuttaa tätä henkisesti ja fyysisesti? Onneksi on paljon myös niitä miehiä, jotka eivät halua ja vielä vastustavat koko ajatusta naisesta kauppatavarana. Ne ovat niitä tosimiehiä, joihin tavalliset tosinaiset haluavat rakastua.

Ei taida olla vain sketsihahmojen keksintöä, että thaihieromoissakin tapahtuu kaikenlaista. Yhtenäkin myöhäisenä, pimeänä iltana juttelin kaverin kanssa sattumalta suljettua thaihieromoa vastapäätä, kun keski-ikäinen suomalainen mies asteli aran näköisenä vilkuillen alas vedettyjen verhojen takaa ulos – ja veti sepaluksen kiinni vasta pihalla.
Seksipalveluja käyttävät miehet eivät halua nähdä todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ostettu nainen viettelee, ostettu nainen nauttii, mitä pahaa siinä on? Bordellin esitteestä voi valita naisen mieltymystensä mukaan kuin hampurilaisen: tumma, vaalea, aasialainen, eurooppalainen, pitkä, lyhyt, nuori vai vielä nuorempi, kätevää… Ilotalojen ja hämärien asuntojen myynnissä olevat naiset EIVÄT tosin nauti siitä, että heitä raiskataan ja hakataan kymmeniäkin kertoja päivässä. Ystävällinenkin raiskaaja on raiskaaja. Siinä työssä palaa nopeasti loppuun ja päihteet ovat nopea pakokeino mahdottomasta tilanteesta. Prostituoidun viehättävä, seksikäs pukeutuminen tai provosoiva käytös eivät valitettavasti kerro mitään naisen omasta tahdosta. Miesparat uskovat, mitä haluavat. Parittaja kyllä hakkaa naisen, jos asiakas valittaa, eikä ilman ruokaakaan ole kiva jäädä. Ihmiskaupassa toteutetulla pahuudella ei ole rajoja. Prostituoidun ostaminen on käytännössä vain maksullista raiskaamista, jolle annetaan yleinen hyväksyntä.
Tässä muutamia kommentteja seksipalveluja ostavilta miehiltä (Rendicin kirjasta):
“Sama kuin tilaisi oluen.”
“Paras kokemukseni prostituoidun kanssa oli, kun hän alistui täysin.”
“Ostan seksiä voidakseni lyödä naista”
“Prostituutio on matka täyttymättömiin seksuaalisiin fantasioihin. Raiskaaminen olisi vähemmän turvallista.”
“Se on ikään kuin tyttöystävän tai vaimon vuokraamista. Saa valita ikään kuin katalogista.”
Ja parittajilta:
“He pitävät siitä, että tulevat hakatuiksi tai että heitä osoitetaan aseella. He ovat hyväksyneet sen, että heitä pakotetaan ja että heiltä vaaditaan tiettyjä asioita. He hyväksyvät sen, koska parittaja on isähahmo.”
“Täydellinen nainen prostituutioon on nainen, jolla on taloudellisia vaikeuksia ja kokemusta aiemmasta hyväksikäytöstä.”
Ja paritetuilta naisilta:
“Pahinta ei loppujen lopuksi ollut se, että minut raiskattiin joka yö, siitä tuli rutiinia. Pahinta oli se, että he heittivät ruokani lattialle, kuin koiralle.”
“Lopulta asiakkaille ei ole väliä edes sillä, mitä tyttö osaa tehdä vartalonsa avulla. Tärkeintä on, että tuo vartalo ei ole ollut markkinoilla kauan. Bordelleissa asioivien yleisin kysymys on: “Kuinka vanha on nuorin tyttönne?””
“Elämä prostituoituna on helvettiä. Prostituutio tuhoaa naisen psyykkisesti ja fyysisesti. Omalla kohdallani voin todeta sen olleen armottoman traumatisoivaa kaikin mahdollisin tavoin.”
 –

Porno ja ihmiskauppa

Hiljattain valtakunnan medioissa oli yllättävä, mutta positiivinen esiintulo entiseltä pornoriippuvaiselta koomikolta, joka on mennyt pornolakkoon (mm. Nyt-lehdessä). Hieno juttu, että uskalsi tulla omilla kasvoillaan julkisuuteen aiheesta, joka varmasti puhuttelee monia. Porno ei ole mikään yhdentekevä juttu tai jokaisen oma asian, joka ei muille kuulu. Tässä toisen ex-pornoriippuvaisen ajatuksia:
“Ajattelin, että en tee kenellekään pahaa katsomalla pornoa. (—) Naiset näyttivät nauttivan siitä, mitä miehet heille tekivät. Ajattelin, että he ovat yksinkertaisesti himokkaita lutkia. Nykyään tiedän, että pornon kulutus aiheuttaa suunnatonta kärsimystä naisille ja lapsille. Tiedän myös, että monet eivät tee sitä omasta vapaasta tahdostaan, vaan heidät on pakotettu siihen. Pornoteollisuus on jättiläismäinen valhe, joka melkein tuhosi minut ja ihmissuhteeni.”
Sen lisäksi, että porno on katsojalle itselleen haitallista (lue lisää Rendicin kirjasta tai Vapauta uhri -sivuston Porno-osiosta), se kytkeytyy myös erittäin vahvasti ihmiskauppaan. Pornoelokuvan naiset on usein pakotettu siihen, mitä he ruudulla tekevät. Jokainen kotitietokoneelta tullut klikkaus lisää kysyntää, joka lisää tarjontaa eli ylläpitää ihmiskaupan rautaisia rattaita.

Pornovideot ovat naisten kannalta erityisen ikävä ihmiskaupan muoto, sillä vaikka nainen joskus vapautuisi, samat videot pyörivät netissä tai ihmisten koneilla vielä vuosia ja vuosia. Porno aiheuttaa aivoille kemiallisesti samankaltaisen mielihyväreaktion kuin vahvat huumeet: on vähitellen saatava kovempaa ja kovempaa kamaa, ja se mistä aloitti, tuntuu pian liian kevyeltä. Moni, joka aloittaa pornon katsomisen “viattomana” harrastuksena, ajautuu hard core- tai lapsipornon pariin.


Tutkimusten mukaan myös alttius raiskata joku, hyväksikäyttää lasta tai mennä oikean prostituoidun luokse on selvästi suurempi pornon katsojilla kuin niillä, jotka eivät katso. Pornokulttuurin kääntöpuolena on myös nais- ja mieskuvan sekä tavallisen, välittävän parisuhteen raju vääristyminen: 15-vuotiaat tytöt saattavat avautua nuorisotyöntekijälle, kuinka heidän poikaystävänsä vaativat heitä olemaan samalla lailla kuin pornossa eivätkä he halua. Sama ilmiö näkyy prostituutiossa: miehet, jotka ovat nähneet ruudulta “kaiken” haluavat kokea saman itse prostituoidun kanssa. Väkivalta kuuluu usein asiaan. Heillä on “oikeus” vaatia naiselta mitä vaan, koska hehän maksavat siitä (parittajalle).


Yllättävän moni katsoo pornoa myös parisuhteessa. Toinen toistaan rajumpien aistiärsykkeiden jälkeen oma, viehättävä puoliso voi vaikuttaa tylsältä ja kaikki tavallinen liian laimealta. Keskustelupalstat pullistelevat loukattuja vaimoja, jotka tuskailevat, että heidän miehensä katsoo jatkuvasti pornoa ja he kokevat sen epäkunnioittavana eivätkä tiedä mitä tehdä. Pornossa ei ole mitään aitoa, mitään rakastettavaa. Se on irvikuva valloilleen päästetystä himosta, jota tehdään rahanahneudesta, koska se tuottaa niin hyvin. Pornon katselu on valitettavan yleistä (ja hyväksyttyä) niin miesten kuin naistenkin keskuudessa. Jos haluaisit päästä eroon pornoriippuvuudesta etkä uskalla puhua siitä kenellekään, ainakin tältä sivustolta voit löytää vertaistukea ja vinkkejä: http://www.koukussapornoon.com.

Pelkuri kysyy: Onko se turvallista?
Laskelmoiva kysyy: Onko se kannattavaa?
Turhamainen kysyy: Onko se suosittua?
Mutta omatunto kysyy: Onko se oikein?
Ja tulee aika, jolloin on otettava askel, joka ei ole turvallinen eikä 
kannattava eikä suosittu, mutta se on otettava, koska se on oikein.

                                       Martin Luther King 

 


Kaikki lainaukset ovat Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot -kirjasta.
Huone-, lintu- ja hämähäkkikuvat Kimmon ottamia.

Jutussa hyödynnetyt lähteet:

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot, Uusi Tie 2015
Vapauta Uhri -sivusto 
A21 -sivusto
Aiheeseen liittyviä Ylen ja Helsingin sanomien artikkeleita
Aiheeseen liittyvät luennot sekä keskustelut ihmiskaupan uhrien parissa työskentelevien kanssa (vapaaehtoisia sekä ammattilaisia)

Vapauta Uhri ry:n lisäksi Suomessa ihmiskaupan vastaista vapaaehtoistoimintaa tekee V.A.L.O. Heihin voit ottaa yhteyttä, jos haluaisit olla mukana muuttamassa Suomea ja auttamassa ihmiskaupan orjuuttamia.

 

Ja ei, en omista kukkahattua, vaikka jotkut miehet haluavat halventaa kaltaisiamme sillä nimityksellä, jotta voisivat paremmin oikeuttaa omat pyrkimyksensä. Se ei kuitenkaan saa meitä vaikenemaan. Amerikan mustien orjuuskin oli yleisesti hyväksyttyä ennen kuin se lakkautettiin. Soraääniä kummeksuttiin. Ja nykyään maailmassa on enemmän orjia kuin Afrikasta kuunaan vietiin Amerikkaan 400 vuoden orjakaupan aikana.

Kiinan kadotetut tyttäret

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
 –
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.
 –


Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”
 –
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
 –
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.
 –
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
 –
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…
 –
Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.
 –