Torstaiteatteri: Nooa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime hetken vinkki jyväskyläläisille, Torstaiteatterin Nooa-näytelmä pyörii vielä kaksi kertaa, tänään klo 19 sekä sunnuntaina klo 14. Kävin itse maanantaina katsomassa näytelmän ja tykkäsin tosi kovasti, kuten olen kaikista muistakin heiltä näkemistäni tykännyt. Torstaiteatteri on siis harrastajateatteri, jota ohjaa Mika Lahtinen, tosi mukava tyyppi. Itsekin kävin viime kevään siellä teatterikerhossa, ja vitsit, kun polttelisi mennä mukaan näytelmäprojektiinkin joskus, mutta vielä en ole hennonnut sitoutua, ja tämän vuoden olen tietty käynyt yliopistolla niitä draamakasvatuksenkin opintoja.

Mutta siis Nooa – Raamatun Nooa-kertomus, jota työryhmä lähti työstämään pelkästään tekstin pohjalta nostaen itselleen mielenkiintoisia ilmiöitä esille. Pidin kovasti siitä, että näkökulma oli samaan aikaan uskollinen alkuperäiselle kertomukselle, mutta toi siihen myös uusia näkökulmia, teki sen eläväksi ja koskettavaksi. Toki näytelmä on vain yksi tulkinta, mutta mielestäni uskottava sellainen. (Arkin ulkopuolelle jäävien tuskanhuudot jäivät kaikumaan korvissa.) Pienellä porukalla ja yksinkertaisella lavastuksella oli saatu yllättävän toimiva kokonaisuus, torstaiteatterimaiseen tyyliin. Tekniikkaakaan ei tarvittu, sillä Lahtinen hoiti musisoinnin erikoisilla soittimillaan.

Näytelmä oli sopiva sekoitus vakavaa asiaa ja huumoria, fyysisyyttä ja levollisuutta. Myös naisnäkökulma oli mukana vahvasti Nooan keskimmäisen pojan, Haamin, vaimon kautta eikä perhedraamaltakaan vältytty. Monet teemat olivat niin inhimillisiä, että luulisin näytelmän vakuuttavan alkuperäiseen kertomukseen uskovien lisäksi yhtä lailla ne, jotka katselevat sitä vain tarinana. Oli myös kiinnostavaa ja raikasta, että loppuun oli otettu Nooan humaltuminen, häpeä ja absurdilta vaikuttava suuttuminen Haamille, joka oli nähnyt isänsä sammuneena alasti. Tuota kohtaa minäkin olen aina ihmetellyt, mutta siihenkin sai ehkä hieman uusia ajatuksia. Tällaisessa, ryhmän yhdessä koostamassa teatteriesityksessä olisi niin kiva olla mukana tekijänäkin! Sitä odotellessa katsominen on myös tosi jees.

Torstaiteatteri: Nooa
Ohjaus: Mika Lahtinen
Kesto: n. 1 h

Teatteri: Kolme sisarta

kolme sisarta
Kuvat Kaupunginteatterin sivuilta.

Ainoastaan suru seuralaistaan rakastaa.

Kävin pitkästä aikaa isomman tuotannon teatterissa, katsomassa viikonloppuna nimittäin Jyväskylän kaupunginteatterin sovituksen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kolme sisarta. Näytelmän on ohjannut Hilkka–Liisa Iivanainen ja päärooleissa nähdään Hanna Liinoja, Tytti Vänskä, Saara Jokiaho sekä Aaro Vuotila.

Oli aika erikoista olla katsomassa näytelmää, jonka käsikirjoituksen olin juuri lukenut. Ja nimenomaan juuri tämän sovituksen, joka lavalla nähtiin. Lukeminen ja katsominen liittyivät dramaturgian oppimistehtävään, jossa käsikirjoituksen pohjalta piti miettiä, minkälaisen dramatisoinnin itse tekisi, ja käydä sitten katsomassa valmis näytelmä. Oli outoa, kun repliikit olivat tuttuja, ja toteutus luonnollisesti erilainen kuin omassa päässä oli kuvitellut.

kolme sisarta 2

Esitys oli kuitenkin hieno ja vaikuttava. Missään määrin onnellinen kertomushan Kolme sisarta ei ole. Draamaa isolla deellä. Tarina kertoo kolmesta sisaresta (Olga, Maša ja Irina) ja heidän veljestään entisajan Venäjällä. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet ja niin kodin seinät ja kuin koko syrjäinen kaupunki tuntuvat hieman ahtailta, varsinkin kun Andrei-veljen vaimo Nataša haluaa olla rouva talossa. Sisarukset ovat onnettomia ja kaipaavat Moskovaan, joka näyttäytyy unelmien ja mahdollisuuksien kaupunkina. Suhteet miehiin ovat sotkuisia eikä onnea näytä löytyvän helposti rakkausrintamallakaan. Traagisin hahmo on minusta keskimmäinen sisar, Maša (alla), jonka roolin Tytti Vänskä tulkitsee vaikuttavasti.

kolme sisarta 3

Esityksessä on paljon lauluja, ja lavastus ja puvustus toimivat hienosti. Varsinkin väliajan jälkeen lavastuksessa noustaan vielä uudelle tasolle. Mietin käsikirjoitusta lukiessani koko ajan, kuinka ihmeessä lasiveranta tullaan toteuttamaan, mutta siinä oli onnistuttu oikein mallikkaasti. Ammattilaiset asialla. Venäjän kielessä käytetään paljon lempinimiä, joten muutenkin vaikeista ja pitkistä nimistä oli välillä vaikea pysyä perillä, kuka on kuka, koska välillä henkilöitä kutsuttiin sukunimillä, välillä etu- tai lempinimillä.

Lempihahmoni näytelmässä oli ehkäpä vanhin sisar eli hillitty Olga (Hanna Liinoja), joka tässä sovituksessa oli nuorimmaiselle ikäeronkin puolesta kuin äiti. Näytelmän esittämistä jatketaan keväällä, joten vielä ehtii käydä katsomassa. Itsekin hyödynsin ensi kertaa opiskelijoiden viimetippalipun: kahdeksalla eurolla ammattiteatteriin, ei paha!

 

 

 

Teatteri: Taaperosuihku

#Saanko piiskata lastani jos hän sitä itse pyytää?
#Annatko lapsesi olla kaveri köyhän lapsen kanssa?

#Onko normaalia…?

Kuva täältä
Olin eilen katsomassa hulvatonta Taaperosuihkua kaverini kanssa Hämeenlinnassa. Kyseessä on Annika Poijärven ja Saara Kotkaniemen toteuttama esitys, jossa nauretaan yhdessä vanhemmuuden aiheuttamille peloille, ihmetyksen aiheille, älynväläyksille ja ennakkoluuloillekin. Esitys oli vierailevana tähtenä lasten taidefestivaali Hippaloilla ja tapahtuman ainoa K-18. Nimestään huolimatta kyse ei siis ollut pikkulasten teatterista.
Esityksen idea on se, että kaikki tekstit, ihan kaikki siis, on poimittu netin keskustelufoorumeilta. Välillä unohtui, että näinkö tosiaan oli, koska monet jutut olivat niin absurdeja ja nauru kyllä raikasi vähän väliä. Puolessatoista tunnissa kaksikko ehti käsitellä muun muassa kurinpitoa, raivokohtauksia, lastenohjelmia, kihomatoja, sinkkujen vauvapohdintaa, kuolemanpelkoa, sitä kuinka isä syö aina lapselle tarkoitetut vanukkaat jääkaapista ja kovin montaa muuta aihetta. Pelkistetty lavastus, muutamat videoklipit ja kaksi naista riittivät mainiosti hauskaan esitykseen.
Dialogista tunnisti mainiosti palstailijoiden arkkityyppejä, hekotellaan niille muka kaukaisille joillekin, jotka kirjoittavat nettiin niin höpösti. Vaikka kaikki jutut eivät osuisi ja uppoaisi, silti varmaankin edes jotain huvittavalla tavalla tuttua kaikki vanhemmat voivat kuitenkin esityksestä löytää. Ennen kaikkea esitys kyllä paljastaa netin keskustelufoorumeiden viidakon lait ja nauraa niille. Mikä tahansa mieltä askarruttaa, netistä kannattaa kysyä neuvoa? Ja melko varmasti joku älyniekka ensimmäiseksi ohjaa sinut tai lapsesi neurologille, jos Taaperosuihkun keskustelunäytteitä on uskominen.
#Onko ok, että istun tässä koneella ja 1-v leikkii itsekseen??
 
 
Taaperosuihku
Annika Poijärvi ja Saara Kotkaniemi
Hippalot, Teatteri Verstas (Yleensä Kansallisteatterin lavaklubi)
1,5 tuntia
 
 

 

Nopola & Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kuuntelimme lasten kanssa autossa tunnettujen kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset äänikirjana. Kyllä muuten maistui kaikille! Nopoloiden hersyvä komiikka on suomalaisten lasten- tai oikeammin perhekirjojen aatelia. Ei ihme, että Risto Räppääjätkin ovat niin suosittuja. Samantapaista absurdia huumoria on Heinähatussa ja Vilttitossussakin. Oikein odotan, että päästään loppusyksystä katsomaan Rubensin veljekset, kun se tulee elokuvateattereihin Suomen eturivin koomikoiden näyttelemänä.
Heinähattu ja Vilttitossu ovat kaksi vallatonta pientä tyttöä, joiden perhe, Kattilakosket, on lähdössä lomalle vuokraamaansa hienoon huvilaan, Villa Commodoriin. Perheen äiti Hanna unelmoi kultivoituneesta ja rentouttavasta lomaviikosta ilman naapurin höseltäviä Alibullenin neitejä ja kulmakunnan törttöileviä poliiseja. Vastaavasti poliisimiehet Isonapa ja Rillirousku haaveilevat kesälomaviikosta ilman äänekästä ja hankaluuksia aiheuttavaa Kattilakosken perhettä. Kuinka ollakaan, poliisit ja Kattilakosket päätyvät sattumalta lomailemaan vierekkäisiin mökkeihin, jotka kaiken lisäksi sekoittuvat kenenkään tietämättä. Pelätessään paljastumista poliisit naamioituvat taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, mutta Heinähattu ja Vilttitossu epäilevät, että jotain hämärää on tekeillä. Lopulta Halise ja Helga Alibullenkin päätyvät paikalle ja soppa on valmis.
Kävimme tässä kesällä koko perhe katsomassa AdAstra -teatterin näytelmän Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö, ja se oli kyllä tosi hauska myös. Siinä ei ollut Rubensin veljeksiä, mutta samat henkilöt kuitenkin ja nauroin itsekin monta kertaa ääneen varsinkin hulvattomille ja miehenekipeille Alibullenin neideille. AdAstra oli kyllä onnistunut versiossaan, ja Toivolan vanhan pihan miljöö sopi hyvin lavaksi. Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva vuodelta 2002 on myös oikein hyvä, mutta vakavammanpuoleinen. Kuulemma uudesta elokuvasta on tulossa selvästi humoristisempi.

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (äänikirja)
Tammi, 2016 [2001]
2 h 4 min

Teatterikärpäsen puremaa

Tunnistatteko te kevään tuoksun, kun sen haistatte? Minulle kevään tuoksu on se sulavan maan ihana lemu, johon sekoittuu kuivuvan asvaltin hajua. Sen tuntee parhaiten siinä maalis-huhtikuussa, juuri näihin aikoihin, kun öisin on vielä pakkasta, mutta päivällä aurinko paistaa tosi kirkkaasti ja iltapäivisin virtaa pieniä puroja kävelyteiden reunoissa. Minä niin rakastan sitä tuoksua! Suljen usein silmät ja nuuhkin sitä kuin henkeni edestä keuhkot täyteen, se on ihan kuin aikamatka. Ja sen voi tuntea vain keväisin, noin kuukauden, korkeintaan parin, aikana.
Se tuoksu tuo mieleen lapsuuden keväät ja ihanat lätäkkö- ja metsäleikit, mutta kaikista voimakkaimmin se tuoksumuisto kuljettaa minut joka vuosi kymmenen vuoden taakse, abikevääseen, jolloin tunsin olevani niin vapaa ja pystyväni mihin vaan. Pitkän pitkä, kuusivuotiaana alkanut kouluputki oli juuri loppumaisillaan, hyvin menneet kirjoitukset olivat vihdoin ohi, luvut oli luettu, pänttäämiset päntätty ja koko maailma oli avoinna, siinä mittakaavassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin 18 ja sen ikäisen ihmisen varmuudella niin varma kuin voi mistään varma olla, että minusta tulee näyttelijä. 12-vuotiaasta asti kirjailija oli toki ollut unelma-ammattini, mutta koska siihen ei voi opiskella, näyttelijä oli sitten ainoa vaihtoehto.
Ilma tuoksui ihan tältä silloin, kun kävelin Teakin pääsykokeisiin, olin tullut yksin isoon kaupunkiin ja olin niin vapaa. Askeleet tuntuivat sairaan kevyiltä lakaisukoneitten pöllyttämillä kävelyteillä ja olisin voinut tanssahdella Helsingin kaduilla. Varmaan tanssahtelinkin. Jännitti. Oli elämä ja unelmat edessä.

 

Kuva: Kimmo Korpela

No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.

 

 

 

Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.

Epämukavuusalueella

 

Olen introvertti (ks. yksinkertainen määritelmä), aina ollut, mutta vasta viime vuosina löytänyt sanan sille. Ehkäpä tarkemmin määriteltynä vieläpä sosiaalinen introvertti. Jostain kumman syystä myös kaikenlainen taiteellinen toiminta, johon usein myös kuuluu esiintymistä tai siihen pyrkimistä, on aina kiehtonut minua. Muun muassa siitä johtuen saatan itseni tahallani kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle, jolle voisin myös hyvin olla astumatta. Viimeksi tällainen inhottava, jännittävä ja silti niin tavoiteltava kokemus ovat olleet laulutunnit, joita olen aloitellut. Oikeat laulutunnut, jossa ollaan kahden kesken opettajan kanssa, ja jossa on pakko avata suunsa, vaikka haluaisi mielummin teipata sen kiinni! Olen nimittäin toivottoman ujo niissä asioissa, joissa en ole kovin varma itsestäni. Silti pakotan itseni kerta toisensa jälkeen jännittäviin tilanteisiin, joista on vain suoriuduttava. Laulutunneista sen verran, että opettaja on tosi mukava ja huippu, ja kyllähän sinne vähitellen kotiutuu. Se on vain se ensifiilis, että “miksi taas ajoin itseni tähän tilanteeseen, missä en oikeastaan haluaisi olla, ja toisaalta haluaisin hirveästi”.
 
Olen niin ujo ja omissa oloissani viihtyvä (“omiin oloihini” lasken kyllä kuuluvaksi perheeni), että monissa sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli heittää säkki päähän ja juosta lähimmän nurkan taakse piiloon. En silti ole mikään ainainen tuppisuukaan, ja toisaalta olen myös määrätietoinen ja aikaansaava maailmanvalloittaja-Tuuli, minussa on nämä kaksi puolta, jotka käyvät kamppailua keskenään. Jos ajatellaan puhtaasti introverttiyden kannalta, astun epämukavuusalueelle periaatteessa aina mennessäni ovesta ulos. Välillä ihmettelen, miten kummassa olen päässyt näinkin pitkälle elämässäni. Siis oikeasti, naimisiin esimerkiksi? Kouluun? Työhaastattelut, pääsykokeet, viralliset puhelinsoitot, ensitreffit ynnä muut ovat todellisia tulikokeita introverteille. Emme ole sellaisia, että luontaisesti puskisimme parhaita puoliamme esiin esimerkiksi työhaastatteluissa, vaikka se on juuri se homman nimi nykyään. Sitä täytyy tietoisesti opetella. Nuorempana laukatessani kaikenlaisissa kesätyöhaastiksissa ja pääsykokeissa kuvittelin teatteria rakastavana monesti näytteleväni itsevarmaa ja ujostelematonta ihmistä, ja sitten sujuikin jo paremmin. Tottahan se on, että introvertin on pakko sparrata lähes jatkuvasti itseään, ellei todella halua viettää elämäänsä erakkona. Introvertitkin kuitenkin nauttivat kovasti sosiaalisuudesta, kuten vaikka juhlista, jos sitä on sopivina annoksina, ja aikaa myös latautua hieman pienemmällä lähiporukalla tai itsekseen.
Parikymppisenä oikeastaan ajattelin vähän samalla lailla kuin suuri osa työnantajistakin antaa ymmärtää, että ekstrovertit ominaisuudet ovat jotenkin tavoiteltavia ja niihin pitää pyrkiä ollakseen vaikkapa hyvä työntekijä tai muuten vaan hyvä ihminen. Sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat kovaa valuuttaa nykyään kaikessa. On kuitenkin tärkeää ja varsin valaisevaa tiedostaa, että introvertti ja ekstrovertti voivat olla sosiaalisilta taidoiltaan tai tunneälyltään aivan yhtä kyvykkäitä – tai kyvyttömiä. Kumpikaan -verttiys ei siis ole itsessään jotenkin tavoiteltavampi kuin toinen, sen sijaan hyvien ihmissuhdetaitojen hallinta on yhtä tärkeää molemmille. Intro- tai ekstroverttiys ei myöskään liity hyvään tai huonoon itsetuntoon, vaan on enemmänkin synnynnäinen tapa orientoitua ympäröivään maailmaan. Olisi hirveän tylsää, jos esimerkiksi perheessä tai ystäväpiirissä olisi ainoastaan jompiakumpia, intro- ja ekstrovertit täydentävät hyvin toisiaan. Ja toki varmaan kaikissa on jonkin verran piirteitä molemmista, kyse on vain siitä, mitkä ominaisuudet painottuvat.
Kirjoittaminen on ainakin minulle introvertille mainio keino kertoa ajatuksistani tai ylipäätään selkeyttää niitä. Rakastan kyllä syvällisiä keskusteluja livenäkin, mutta jos yhtäkkiä pitäisi olla sanomassa ääneen mielipidettään jostakin asiasta, saatan takellella epäloogisesti jotain niin hämmentävää, että hävettää ajatellakin. Sen sijaan kirjoittaessa ajatukset soljuvat järjestykseen hyvinkin luontevasti kuin itsestään.
Onko teissä lukijoissa introverttejä tai ekstroverttejä?

Kuvat: Kimmo Korpela

Shakespeare: Hamlet

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.
Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.
HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
                Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
                pahansuovan onnen turmannuolet
                vai aseella selvä tehdä murheistaan,
                lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.