Kimmo Takanen: Tunnelukko-kirjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Takasen suositut tunnelukkokirjat ovat pätevää asiaa, vaikka alaotsikot kuulostavatkin äkkiseltään helpolta self helpiltä. Kuuntelin pari ensimmäistä viime syksynä ja hiljattain palasin tunnelukkojen pariin kuuntelemalla Takasen uusimman teoksen Parisuhteen tunnelukot. Tunnelukkotyöskentely pohjautuu skeematerapiaan ja kirjojen lisäksi Takanen on luonut suositun tunnelukkosi.fi -sivuston, jolla voi esimerkiksi testata omat tunnelukkonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takanen lähtee kirjoissaan liikkeelle siitä oletuksesta, että kaikilla on tunnelukkoja. Tunnelukko on Takasen mukaan “lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä.” Tunnelukkojen aktivoituessa aikuisuudessa toimimme tiedostamattamme lapsuuden selviytymismallien kautta. Selvää tietysti on, että lapsuudessa opitut selviytymiskeinot ovat aikuisuuden ihmissuhteissa haitallisia. Kirjat auttavatkin tunnistamaan ja avaamaan tunnelukkoja, joita onkin hyvin suuri kirjo. Monista tunnelukoista saattaa löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta yleensä vain muutama ilmenee selvästi. Toki tunnelukkojen voimakkuuksissa on eroja, ja mitä enemmän ihminen työskentelee lukkojensa parissa, sen varmemmin ne laimenevat tai aukeavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjojen lukeminen auttaa tosin tunnistamaan lukkoja, mutta ei hävitä niitä millään hokkuspokkus-tempulla. Takanen onkin koonnut harjoituksia, jotka auttavat tunnelukkotyöskentelyssä ja aivojen uudelleenohjelmoinnissa. Toki lukkojen tiedostaminen eri tilanteissa myös auttaa suhtautumaan asioihin uudella tavalla. Takasen kirjat ovat selkeitä, helppotajuisia ja maalaisjärjellä ymmärrettäviä. Ne eivät myöskään tuomitse tai syyttele. Suosittelen näitä kyllä kaikille, Takanen nimittäin sanoo, että tunnelukkojen syntymistä lapsuudessa on suorastaan mahdotonta välttää, vaikka kasvuympäristö olisikin näennäisen tavallinen. Voin siis tällä perusteella väittää, että sinullakin, rakas lukijani, on – tai on joskus ollut – tunnelukkoja, joten aihe koskettaa kaikkia. Aste-erot toki vaihtelevat.

 

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi. Vapaudu tunteiden vallasta.
WSOY, 2011
Lukija: Aku Laitinen
10 h 8 min

Kimmo Takanen: Murra tunnelukkosi. Työstä tunteet, toimi toisin.
WSOY, 2017
Lukija: Aku Laitinen
5 h 55 min

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.
WSOY, 2019
Lukija: Timo Välisaari
10 h 40 min

Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.