Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten olen välillä ohimennen maininnutkin: rakastan tietokirjoja! Niiden teemoista etenkin historia, muut reaaliaineet ja taide ovat aina kiinnostaneet. Blogissa tietokirjoja harvemmin esittelen, sillä painotus täällä on kaunokirjallisissa tai muuten narratiivisissa kirjoissa. Muun muassa monet historia-aiheiset tietokirjat kuitenkin sisältävät myös tarinoita ja haastatteluita, ja tarinan ja virallisen historiankirjoituksen välinen raja onkin usein hiuksenhieno. Gradua väkertäessäni törmäsin lähdemateriaalissa monta kertaa siihen, kuinka tarinat itse asiassa synnyttävät tietoa, ja kuinka tieteelliset historiateokset, elämäkerrat, muistelut ja historialliset romaanit usein kertovat samaa tarinaa hieman eri puolilta ja vaikuttavat yhtä lailla ja usein myös yhtä oikeutetusti ihmisten historiakäsitykseen. 

Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teos Jälleenrakentajien lapset – Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on löytö, joka osuu kiinnostushaarukkaani kuin nakutettu, etenkin kun työstämäni romaanikäsikirjoituskin sijoittuu samoille vuosikymmenille. Sotienjälkeistä aikaa kuvataan tietoteoksessa erityisesti lasten näkökulmasta, sivuten heidän kauttaan toki myös aikuisten maailmaa. Eniten minua taitaa kiinnostaa juuri arjen historia, naisten, lasten ja perheiden, mitenkään sota- tai poliittista historiaakaan väheksymättä. Romaanikäsikirjoituksen taustatietojen kartuttamisen lisäksi Malisen ja Tammisen teosta on toki, ja ehkä ennen kaikkea, kiinnostavaa lukea myös oman sukuhistoriani kannalta. Ovathan omatkin isovanhempani sodan kokeneita.

Tietokirjojen luonteen (ja paksuuden) vuoksi en yleensä lue niitä sivu sivulta vaan huokuttelevia poimintoja ja lukuja etsien. Tässä kirjassa kenties kiinnostavinta antia ovat entisten lasten – nykyisten vanhusten ja keski-ikäisten – muistelut lapsuudestaan. Teemoina ovat lapsen elämää koskettaneet osa-alueet kuten perheen ilmapiiri, suhde vanhempiin, kaverit, leikit, koulu, kotityöt, sodan seuraukset ja mahdolliset traumat. Teos on mainiota ajankuvaa, mutta laajentaa myös yksipuolisia käsityksiä sodanjälkeisestä elämästä, vaikka toki tietyille yleistyksillekin on perusteensa. Kiinnostavaa on kuulla, kuinka erilaisia kokemuksia lapsilla on ollut. Siinä, missä joku on kokenut kodin ja vanhemmat lohtuna ja turvana jopa sodan riehuessa ulkopuolella, joku toinen taas on saanut kotoa turvattoman tai kenties alkoholisoituneen mallin. Moni sodan kauhut kokenut aikuinen kanavoi keinottomana ahdistuksensa perheeseensä, mutta on myös onnellisempia tarinoita, jossa mahdolliset traumat eivät ainakaan lapsille asti näyttäytyneet.

Muistelujen lisäksi runsas tietoanti ansaitsee tietysti myös kiitokset, kuten myös autenttiset valokuvat teksteineen. Ilman niitä kirjasta puuttuisi jotain oleellista. Koskettavaa on huomata, kuinka lapset ovat aina olleet lapsia muuttuvista olosuhteista huolimatta. Leikkejä on etsitty sieltä, mistä on voitu. Kirjassa kuvataan esimerkiksi lasten sotaleikkejä oikeilla räjähteillä Pohjois-Suomessa, jossa niitä löytyi sodan jälkeen maasta erityisen paljon. Liikuttavia ovat myös pienet, arkiset hetket, jotka ovat painuneet muistelijoiden mieliin onnellisina mahdollisen epävarmuudenkin keskellä.

“Kauneimpia muistoja lapsuudestani: tuli Lauantain toivotut radiosta, soi Metsäkukkia, isä sieppasi äidistä kiinni ja alkoivat tanssia, me lapset alasängyn reunalla yleisönä.”

 

Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin.
Gaudeamus, 2017
493 s.

Kimmo Takanen: Tunnelukko-kirjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Takasen suositut tunnelukkokirjat ovat pätevää asiaa, vaikka alaotsikot kuulostavatkin äkkiseltään helpolta self helpiltä. Kuuntelin pari ensimmäistä viime syksynä ja hiljattain palasin tunnelukkojen pariin kuuntelemalla Takasen uusimman teoksen Parisuhteen tunnelukot. Tunnelukkotyöskentely pohjautuu skeematerapiaan ja kirjojen lisäksi Takanen on luonut suositun tunnelukkosi.fi -sivuston, jolla voi esimerkiksi testata omat tunnelukkonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takanen lähtee kirjoissaan liikkeelle siitä oletuksesta, että kaikilla on tunnelukkoja. Tunnelukko on Takasen mukaan “lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä.” Tunnelukkojen aktivoituessa aikuisuudessa toimimme tiedostamattamme lapsuuden selviytymismallien kautta. Selvää tietysti on, että lapsuudessa opitut selviytymiskeinot ovat aikuisuuden ihmissuhteissa haitallisia. Kirjat auttavatkin tunnistamaan ja avaamaan tunnelukkoja, joita onkin hyvin suuri kirjo. Monista tunnelukoista saattaa löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta yleensä vain muutama ilmenee selvästi. Toki tunnelukkojen voimakkuuksissa on eroja, ja mitä enemmän ihminen työskentelee lukkojensa parissa, sen varmemmin ne laimenevat tai aukeavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjojen lukeminen auttaa tosin tunnistamaan lukkoja, mutta ei hävitä niitä millään hokkuspokkus-tempulla. Takanen onkin koonnut harjoituksia, jotka auttavat tunnelukkotyöskentelyssä ja aivojen uudelleenohjelmoinnissa. Toki lukkojen tiedostaminen eri tilanteissa myös auttaa suhtautumaan asioihin uudella tavalla. Takasen kirjat ovat selkeitä, helppotajuisia ja maalaisjärjellä ymmärrettäviä. Ne eivät myöskään tuomitse tai syyttele. Suosittelen näitä kyllä kaikille, Takanen nimittäin sanoo, että tunnelukkojen syntymistä lapsuudessa on suorastaan mahdotonta välttää, vaikka kasvuympäristö olisikin näennäisen tavallinen. Voin siis tällä perusteella väittää, että sinullakin, rakas lukijani, on – tai on joskus ollut – tunnelukkoja, joten aihe koskettaa kaikkia. Aste-erot toki vaihtelevat.

 

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi. Vapaudu tunteiden vallasta.
WSOY, 2011
Lukija: Aku Laitinen
10 h 8 min

Kimmo Takanen: Murra tunnelukkosi. Työstä tunteet, toimi toisin.
WSOY, 2017
Lukija: Aku Laitinen
5 h 55 min

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.
WSOY, 2019
Lukija: Timo Välisaari
10 h 40 min

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi. Luuletko haudallesi laskettujen seppeleiden, keräyslistoilla pystytetyn hautakiven ja sivun kirjallisuuden historiassa korvaavan kaiken sen, minkä jollakin muulla alalla olisit voinut saavuttaa? Niin – ellet millään muulla rehellisellä tavalla voi itseäsi elättää, silloin tapaus on auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, opaskirja nuorille kirjoittajille vuodelta 1935, on hauskaa luettavaa. Arvostan Waltaria kirjailijana älyttömästi: hänen monipuolisuuttaan, tuotteliaisuuttaan, ihmistuntemustaan, välittömyyttään, huumoriaan ja pettämätöntä tyyliään. Tämäkään kirjoittamisopas ei ole kuivan pönäkkä vaan tyylillisesti luonteva ja humoristinenkin. Olen hymyillyt lähes jokaisella sivulla tätä lukiessani. Teos sisältää  “kirjailemisesta” haaveileville käytännön vinkkejä kirjoituskoneen valinnasta ja liuskojen ulkoasusta kustannustoimittajan kanssa asioimiseen, mutta myös edelleen pätevää asiaa kirjoittamisen lajeista, tyylistä, aiheenvalinnasta ja kirjailijan syvimmästä olemuksesta.

Ellei kirjoittaminen tuota sinulle itsellesi kaiken vaivan uhallakin sisäistä iloa ja tyydytystä, on työsi arvotonta. [–] Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten minua huvittaa se, kuinka ironisen skeptisesti Waltari omaan ammattikuntaansa ja siihen pyrkiviin suhtautuu. Kirjansa alussa hän toteaa lakonisesti, että opaskirja on onnistunut, jos joku sen avulla tajuaa jättää kirjoittamisen sikseen ja etsiä muita kiinnostuksenkohteita. Itsekin kustannustoimittajana työskennellyt Waltari näyttää kyllästyneen yritteliäisiin kirjoittajiin, jotka kerta toisensa jälkeen tarjoavat samaa käsikirjoitusta hieman muunneltuna. Niille harvoille, jotka eivät säikähdä alkupuolen pelotteluja, Waltari tarjoaa myös toivon hippusen kirjoittajana ja siten myös persoonana kehittymisen tielle. Kuitenkaan myöskään lahjakkaita kirjoittajia hän ei ainakaan ansioiden vuoksi alalle houkuttele. Vain sisäinen palo luoda jotakin suurta ja henkevää voi olla kyllin iso motiivi.

Waltari näyttää itse ottaneen vakavasti omat puheensa huonoista ansaitsemismahdollisuuksista ja lisänneen pökköä pesään tuotantonsa määrässä. Waltaria ja hänen tuotantoaan paljon tutkinut Ritva Haavikko onkin arvioinut, että Waltari loi elämänsä aikana kirjallisia tuotoksia noin kuuden tavallisen kirjoittajan elämänuran verran. Romaaniensa, näytelmiensä ja muiden kaunokirjallisten teostensa rinnalla hän toimi muun muassa kustannustoimittaja ja kriitikkona. Mutta nuoria kirjailijoita hän varoittaa ankarasti laskemasta rahallista perustaansa pelkästään kirjoittamisen varaan.

Yksinomaisena ammattina se ei elätä harjoittajaansa. Sen tuottamat tulot ovat tilapäisiä, sattumanvaraisia ja varsin pieniä. Suurenkin menestyksen saavuttanut kirjailija voi meidän oloissamme elää yksinomaan tuotannollaan vain sillä ehdolla, että alentaa elintasonsa ja supistaa tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi. Perheen perustamista hän ei voi tällöin ajatellakaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Waltarin määritelmät hyvän kirjailijan ominaisuuksista eivät mielestäni ole muuttuneet miksikään sitten 1930-luvun. Pääasioiksi nousevat uteliaisuus ja kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Waltari myös muistuttaa, että uskottava ilmaisu riittää eikä kaikesta tarvitse olla omaa kokemusta. Tyylin tärkeyden hän nostaa ylle muiden. Omaleimainen tyyli on Waltarin mukaan se, josta oikeasti hyvän kirjailijan tunnistaa. Tyyliä on vaikea eritellä, tai arvioida, mistä se varsinaisesti muodostuu. Yhtenä tyylin kehittämisen keinona Waltari korostaa lukemisen välttämättömyyttä. Hän tyrmää ajatuksen, että lukeminen antaisi omaan tekstiin liikaa piirteitä toisten kirjailijoiden tyylistä. Näin yleensä käykin aluksi, mutta Waltari sanoo sen olevan vain väistämätön välivaihe, ja paljon lukeneella oma tyyli alkaa puskea vieraista vaikutteista läpi, kun aika on kypsä. Waltarin oma tyyli on niin tunnistettava, että ihmettelen, miten hän oikein tekikään sen. Omaperäinen tyyli on kuin käsiala – tunnistettava, mutta hankala kopioitava. Mielestäni tyylin muotoutumisessa ja kypsymisessä on jotain mystistä, se on salaisuus, josta ei tietoisella tasolla pääse perille.

Kirjailijalla täytyy olla mielikuvitusta.
Kirjailijan täytyy osata nähdä, ajatella ja ymmärtää elämän eri ilmiöitä, ihmisiä ja heidän tekojaan.
Kirjailijan täytyy osata eläytyä mitä erilaisimpien ihmisten elämään, ajatus- ja toimintatapoihin.
Kirjailijan täytyy osata elävöittää näennäisesti tyhjät ja ikävätkin asiat.
Kirjailijalla täytyy olla tyylitaitoa.
Kirjalilijan täytyy olla – kunkin mahdollisuuksien mukaan – sivistynyt ihminen [–]
Kirjailijan täytyy tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monilta aloilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ihmistä opit ymmärtämään ja kuvaamaan vain sillä ehdolla, että itse kehityt persoonallisuudeksi. Ja persoonallinen tyylikin on lopulta vain muuan persoonallisuuden ilmenemismuotoja, tapa, jolla lahjakas persoonallisuus ilmentää itseään.

Waltarin teoksissa ihailen hänen kykyään kuvata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Hän kuvailee heitä ymmärtäen, heidän asemaansa asettuen, ja kuitenkin samalla kuin naureskellen kaikelle ja kaikille. Myös oppaassaan hän kehottaa tarkkailemaan ihmisiä ja olemaan kiinnostunut heistä. Ihmisistä täytyy voida kirjoittaa samalta tasolta eikä ylhäältä tai alhaalta päin. Vaikka Waltari sai nauttia mainittavaa menestystä jo omana aikanaan, hänen teoksensa ovat minusta ihailtavan maanläheisiä. Ne eivät pokkuroi paitsi korkeintaan nauraakseen itselleen.

Suuri kirjailija on ennen kaikkea kuvaaja. Muista tämä. Suuri kirjailija ei ole koskaan hosuja, saarnaaja tai maailmanparanataja.

Mika Waltari jos kuka oli itse Suuri Kirjailija.

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää.
WSOY 2002 [1935]
216 s.

Unihiekkaa etsimässä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on kaksi jo taaperoiän ohittanutta lasta, mutta yövalvomiset ja uniongelmat monissa muodoissaan ovat tuttuakin tutumpaa kauraa taannoisilta vuosilta. Siksi lainasin ihan mielenkiinnosta Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun teoksen Unihiekkaa etsimässä (2011), joka on samalta vuodelta kuin esikoiseni. Nyt olen lueskellut sitä ainoastaan jälkiviisaana, ristiriitaisin tuntein.

Unihiekkaa etsimässä tuskin olisi lähtenyt matkaani ellei se olisi ollut nimenä tuttuakin tutumpi. Sitä on suositeltu vastauksena uniongelmiin monen perheblogin kommenttiboxissa ja keskustelupalstoilla. Kiinnosti nähdä, onko teos todella niin erinomainen, että sen avulla kaikki olisi ollut toisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Unihiekkaa etsimässä on kyllä hyvä opas, tiedonlähde erilaisista nukkumiseen liittyvistä ongelmista eri ikäkausina ja täsmävinkeistä niihin liittyen. Siinä selitetään arvottamatta erilaisia unikouluvaihtoehtoja sekä annetaan vertaistuelle eli toisille vanhemmille puheenvuoroja. Mitään taikakeinoja hyvin nukuttuihin öihin teos ei kuitenkaan tarjoa, sillä – voin paljastaa salaisuuden – niitä ei ole!

Ilahduin siitä, ettei teos syyllistä väsyneitä vanhempia liian vähästä yrittämisestä tai väärin toimimisesta, sillä sitä hieman pelkäsin, kun kirjaan tartuin. Odotin saarnaavampaa sävyä, mutta teos pysyy asialinjalla. Siinä se eroaa monista ihmisistä, sillä nukkumisasioissa jos jossain besserwissereitä riittää. Toki teos on kirjoitettu nimenomaan tarjoamaan neuvoja, mutta koska vauvat ja vanhemmat eivät ole koneita, ne eivät aina toimi säätöjen ja sääntöjen mukaan. Vauvaa ei voi ohjelmoida toimimaan tietyllä tavalla. Ohjeet auttavat vain joillakin, ei kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen kirjaa vain semi-uniongelmaisille perheille. Jos perheessä valvotaan paljon, luultavasti kaikki kirjan ohjeet on jo googletettu ja kokeiltu, joten se siitä. HC-valvojat eivät pikkukikoista hyödy, vaan silloin on parempi vain olla armollinen itselleen ja etsiä paras tapa jaksaa yö kerrallaan.

Monia tuoreita vanhempia saattaa yllättää, etteivät uniongelmat usein lopukaan vauvavaiheeseen. Taaperoaikaankin kirjassa on muutamia hyviä vinkkejä. Meillä yöt nukutaan nyt hyvin, mutta nukahtaminen on toisinaan vaikeaa vielä kuusivuotiaalla. Loppujen lopuksi asiantuntijatkin ovat kaikissa näissä uniasioissa melko kädettömiä: paras neuvo jokaiseen tilanteeseen on kai muistutus siitä, että sekin on vain vaihe. 

 

Anna Keski-Rahkonen & Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin
Duodecim, 2011
236 s.

Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s.