Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Ajattele, miten helppo osa sinulla on, sinä olet vain uhri.”

Maijan surullinen hyväksikäyttötarina nousi lehtiotsikoihin ja aiheutti pienen humahduksen puheenaiheena ilmestyessään vuonna 2012. Muistan lukeneeni ilmiöstä ja sen jälkimainingeista, mutta varsinaista kirjaa en ollut koskaan aiemmin pidellyt käsissäni. Lainasin sen hiljattain luettavaksi ja sattumalta samaan hetkeen osui seksuaalista hyväksikäyttöä, ahdistelua ja raiskaamista näkyväksi tekevä ja vastustava #metoo-somekampanja.

Maijan tarina on ihan totta, mutta uhrin nimi on muutettu eikä paikkakuntaakaan voida tunnistaa. Se kertoo lapsen kokemasta törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisessa suvussa sekä ennen kaikkea asian selvittelystä ja seurauksista pitkälle Maijan aikuisuuteen asti. Teoksen ovat toimittaneet Johanna Hurtig ja Mari Leppänen, ja Maijan kertomuksen jälkeen lopussa on myös asiantuntijoiden puheenvuoroja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokailun alkaessa olin kiertänyt pöytää juuri siltä puolelta missä hän istui, vaikka olisin voinut kiertää toiseltakin puolelta: “Kyllähän siinä miehen lihanhimot herää.”

Hyväksikäyttötapaukset eivät tietenkään ole mikään vanhoillislestadiolaisten yksinoikeus, vaikka valitettavasti kyseinen uskonnollinen yhteisö on noussut monta kertaa lehtiotsikoihin hirvittävien tapausten myötä. Hyväksikäyttöä tapahtuu muuallakin ja toki suurin osa vanhoillislestadiolaisista perheistä on tavallisia ja turvallisia kasvuympäristöjä lapselle. Kuitenkin Maijan tarinaan tuo annoksen viiltävyyttä juuri tuo hengellisen yhteisön konteksti, jossa sama ihminen ensin lapsena, sitten nuorena ja lopulta aikuisenakin joutuu räikeän kaltoinkohdelluksi. Kristillisen yhteisön taustaoletus kun on ylläpitää korkeaa moraalia ja ennen kaikkea asettua puolustamaan pieniä ja heikkoja, taistella hyvän ja oikeudenmukaisen puolesta.

Maijan altistuminen hyväksikäytölle alkaa jo tunneköyhästä varhaislapsuudesta, jossa ei päässyt syliin eikä ketään oikein kiinnostanut, vaikka ulkoiset puitteet olivat kunnossa. Lisäksi Maijasta oli jo odoteltu poikaa siskoskatraan hännänhuipuksi. Maijalla ei ollut turvallista keskusteluyhteyttä vanhempiinsa, joten jos hän uskalsi vihjailla jotakin pikkukoululaisena alkaneesta hyväksikäytöstä, häntä ei uskottu. Hyväksikäyttäjät olivat lähipiiristä: Maijan isosiskojen poikaystävät, myöhemmin aviomiehet kavereineen. Jos siskot jotakin arvasivat, olivat he vain kateellisia Maijalle puutuumisen sijaan.

Ne täysikasvuiset ihmiset, jotka eivät osoittaneet mitään myötätuntoa pientä tyttöä kohtaan raiskatessaan tätä, olivat kuitenkin olevinaan uskovaisia, kävivät seuroissa ja olivat “parempia” lestadiolaisia kuin Maija, joka leimattiin pian huonoksi ja oudoksi tytöksi. Valheelliset huhut kiersivät. Kukaan ei huomannut Maijan ihossa tupakan polttamia jälkiä tai saksilla leikattuja paloja, jotka oli itse tehtävä, että turta iho tuntisi edes jotain. Hyväksikäyttö jatkui vuosia ja tapahtui aina täysin yllättäen, milloin kotona muiden ruokaillessa, milloin isommissa seuroissa pakotettuna jonkun telttaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle puheenjohtaja sanoi, että saisin nyt korjata tekojani ja pyytää anteeksi sitä, kun olin ollut niin anteeksiantamaton: “Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.”

Maija kuitenkin löysi hyvän, kunnollisen aviomiehen, mutta lapsuudessa koettujen traumojen seuraukset olivat kauaskantoisia. Maija säikähti pienintäkin kosketusta ja koko alavartalo oli ikään kuin lukossa. Synnytyksetkin olivat hyvin vaikeita eivätkä meinanneet millään käynnistyä. Eräänä iltana hyväksikäyttötapahtumat tulvahtivat Maijan mieleen ja hän ymmärsi, mistä kaikki vaikeudet johtuivat. Siitä alkoikin vuosikymmenten prosessi, jossa tapauksia käytiin läpi niin perheen kuin koko seurakunnan voimin – yleensä Maijan saaden vain lisää mielipahaa.

Tuntuu hyvin väärältä, että vanhoillislestadiolainen käsitys armosta tarkoittaa, että asioista ei saa puhua eikä vaatia pahantekijöitä tilille. Maijan hyväksikäyttäjät pyysivät pakon edessä pinnallisesti anteeksi ilman, että varsinaisia tapahtumia käytiin edes läpi, raiskauksia ei edes myönnetty ja muu ahdistelu pistettiin “poikamaisen heikkouden” piikkiin. Tilanteen vakavuutta ei haluttu nähdä.

Maija halusi taistella selvittääkseen kaiken kunnolla, koska kärsi tapahtuneesta päivittäin. Maija kuitenkin leimattiin niin suvussa kuin seurakunnassa huonoksi syntiseksi, koska halusi aina uudestaan yrittää puhua tuosta häpeällisestä asiasta, jota ei ollut koskaan todella selvitetty. Maijan oikeus nostaa rikossyyte oli tuolloin jo vanhentunut, ja hänen vanhempansa, jotka sen olisivat voineet vielä tehdä, kieltäytyivät. Asia haluttiin pitää omassa piirissä, tehdä oleva olemattomaksi.

Onneksi muutamien julkitulleiden tapausten jälkeen myös vanhoillislestadiolainen yhteisö on sanonut tekevänsä korjausliikettä asioiden käsittelytapojen suhteen. Toivottavasti lupaus ei jää pelkäksi sananhelinäksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helena oli tyrmistynyt peloistani ja sanoi, ettei uskovaisen tule miettiä sellaisia. Helena sanoi, että jos niin on tarkoitettu, että kuolen, niin se on silloin parempi niin. 

Maija oli kuoleman kielissä vaikeiden synnytystenkin takia, koska leimaamisen pelossa ei uskaltanut edes terveytensä ja lääkärin määräyksen perusteella teettää sterilisaatiota. Maija joutui useisiin vaarallisiin leikkauksiin, joiden alkusyyt piilivät hyväksikäyttötraumoissa. Maija selviytyi miehensä tuen, oman uskonsa ja terapian avulla, mutta kaikki syylliset eivät koskaan joutuneet kunnolla katumaan tekemisiään. Oman taustansa vuoksi Maija halusi kouluttautua ammattiin, jossa voi auttaa muita kaltoinkohdeltuja.

Maija kritisoi aiheellisesti sitä, että ainakaan teoksen ilmestymisajankohtana ei ollut edes mahdollista myöntää tuomiota lapsen raiskaamisesta. Rikosoikeudelliset termit, lapsen hyväksikäyttö ja lapsen törkeä hyväksikäyttö, ovat usein harhaanjohtavia ja niiden tuomiot ovat aina pienempiä kuin (aikuisen) raiskaustuomiot. Olisi vähintäänkin kohtuullista, jos lapsen raiskaamisesta puhuttaisiin sen oikealla nimellä ja tuomio olisi vähintäänkin yhtäläinen aikuisen raiskaustuomion kanssa. Vaikka aikuisenkin raiskaus on todella väärin, aikuinen kuitenkin ymmärtää edes hieman paremmin, mistä on kyse, kun lapselle kivulias tapahtuma voi olla täysin mahdoton käsittää.

Jos Maija satut lukemaan tämän, toivon sinulle kaikkea hyvää! Olen ymmälläni, kuinka olet jaksanut kestää sen kaiken, josta tarinassasi kerrot. Olet hyvin rohkea nainen, koska olet uskaltanut ottaa asian esille. On upeaa, että olet jaksanut taistella alistumisen sijaan! Näistä on tärkeää puhua ja näitä pitää nostaa esille, jotta niitä jatkossa tapahtuisi vähemmän. Vaikka sinulle on tehty paljon pahaa, olet osannut kääntää siitä hyviä puolia esiin muiden auttamiseksi. “Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.” (Juha Tapio)

 

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana 
Kirjapaja, 2012. 168 s.

 

Rämö & Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät

Suomalaiset bloggaajat ja median moniottelijat Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet  inspiroivan teoksen kaikille muille, jotka haluavat myös tehdä työkseen sitä, mistä pitävät. Tänä vuonna julkaistun kirjan nimi on vaatimattomasti Unelmahommissa. Hanne Valtari on aloittanut oman uransa toimittajana, mutta nykyisin hänet tunnetaan parhaiten Lähiömutsi-blogistaan, jolla hän myös elättää perheensä. Islannissa asuva Satu Rämö puolestaan on koulutukseltaan ekonomi, mutta nykyisin hänen lompakostaan löytyy monta eri käyntikorttia. Rämö nimittäin toimii matkanjärjestänä, vetää hevosvaelluksia, pitää design-putiikkia ja blogiakin. Muun muassa toimittajantöitä hänkin on aiemmin tehnyt.
 –

Teoksessa viitataan karkkikauppasukupolveen, mikä tarkoittaa sitä, että työ ymmärretään nykyään eri lailla kuin ennen. Ihmiset haluavat poimia parhaat työt päältä ja päättää itse mihin sanovat kyllä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos kivoja töitä vain elannoksi asti riittää. Oma karkkikauppatyöni olisi varmaankin freelancer-toimittamista, median sisällöntuotantoa, vapaata kirjoittelua, josta maksettaisiin. Unelmahommissa-teos ei kuitenkaan ole vain haavehuttua, sillä siinä ei todellakaan maalailla liian ruusuista kuvaa itsensä työllistävän unelmatyöläisen elämästä, vaikka käytännön vinkkejä ja kannustusta annetaankin. Jokaisessa työssä on myös tylsempiä hetkiä, eikä mikään työ ole aina vain jeejee. Pääasia on, että työ tuntuu suurimman osan ajasta mielekkäältä. Mutta mielekäskin työ ja sen saavuttaminen vaativat paljon työtä ja vaivaa, sitä tylsääkin.

Kirjan ei ole tarkoitus jotenkin arvottaa eri töitä tai väheksyä “perinteisiä” työntekijöitä, vaan ainoastaan hieman kannustaa ja tukea löytämään oma potentiaali, jos vaikka nykyinen työ tuntuu vastenmieliseltä. Unelmatyön määritelmä on jokaisella erilainen, ja jollekin se voi olla juuri mahdollisimman “tavallinen” työ, josta saa palkkaa, jossa tekee jotain hyödyllistä, auttaa muita tai jonka ei tarvitse pyöriä vapaa-ajalla mielessä, kun taas jollekin toiselle unelmatyö nimenomaan sulautuu luovasti osaksi vapaa-aikaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä toimittajiksi tai bloggaajiksi tai yrittäjiksi, mutta teos tarjoaa niiksi halajaville esimerkiksi hyödyllistä tietoa myös juttujen tai yhteistöiden hinnottelusta ja oman osaamisen myymisestä.

Kirjassa kehotetaan pohtimaan, mitä haluaisi tehdä, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa, ja sen jälkeen alkaa kehitellä siitä itselleen ansaintamahdollisuuksia. Toki tällainen yritteliäisyys vaatii myös hieman tajua esimerkiksi raha-asioista ja rohkeutta myydä omia palveluitaan ja brändiään, luottaa siihen, että joku haluaa maksaa siitä, mitä teet.

Omaan unelmatyöhöni kuuluisi varmaankin mielenkiintoisten juttujen kirjoittelua kenties freelancerina, ehkä työntekijänäkin, menisin erikoisiin paikkoihin ja haastattelisin erikoisia ihmisiä ja kirjoittaisin siitä. Lisätuloja voisi tulla muistakin media- / viestintätöistä. Ottaisin ehkä kuviakin. Näen sen ihan mahdollisena unelmatyönä, kerta tällä alalla olen. Mitä ovat sinun unelmahommasi? Leipomo, kukkakauppa, blogi..? Uskotko, että voisit saavuttaa unelmasi? Vai oletko kenties jo nyt omassa unelmatyössäsi? Mitä hyviä puolia sinussa ja tämän hetkisessä työssäsi on? Olisiko se haavetyö sittenkään käytännössä niin ihanaa kuin mitä on kuvitellut?

Jos sinusta tuntuu, että vain kaikki muut ovat niin pystyviä ja osaavia, että onnistuvat  unelmahommissaan, mutta sinusta ei ole siihen, nämä Maaretta Tukiaisen sanat saattavat lohduttaa:
Se mitä toisessa ihmisessä ihailee, on meissä itsessämme jo pienenä siemenenä olemassa. Jos sitä ei meissä itsessämme olisi, emme näkisi sitä muissakaan ihmisissä.” 

Minua ne ainakin lohduttavat. Tukiainen on ollut muun muassa entisen Olivian päätoimittaja, ja hänen tarinansa on kirjassa kuten monen muunkin unelmatyöläisen. Ihailemammissamme esikuvissa on näkyvissä se potentiaali, joka meidänkin sisällämme jo on olemassa! Unelmat, jotka tuntuvat nyt ylirohkeilta ja absurdeilta, saattavat olla viiden vuoden päästä arkipäivää.

Kirjassa kolahti myös luovan luuhailun välttämättömyys luovan työn vastapainona. Esimerkiksi toimittajan työssähän varsinaiselta, tulokselliselta työltä näyttää vain jutun kirjoittamiseen käytetty aika, lopputulos, mutta sitä on edeltänyt myös välttämätön ideointi-, ajatustyö- ja jäsentelyprosessi, niin sanottu seiniintuijotteluvaihe, jota ei välttämättä lasketa työajaksi, vaikka syytä olisi.

Minusta tuntuu, että olen nyt ihan unelmahommissa, juuri tällä hetkellä – opiskelijana, vaimona, äitinä, kirjallisten unelmien kynnyksellä. Kun kaikki on vielä mahdollista!

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät
WSOY, 2017
352 s.
 
 

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Yhden lapsen kansa

Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä.

Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla.

35 vuotta kestänyt ihmiskoe, yhden lapsen politiikka, on tämän vuoden alusta vihdoin muuttunut kahden lapsen politiikaksi. Viimeisinä vuosinaan yhden lapsen politiikka alkoi hieman höllentyä, mutta oli kuitenkin voimassa vuoden 2015 loppuun asti. Edelleen lapsiluvun raja on kahdessa, joten kokonaan perhesuunnittelupolitiikkaa ei ole vapautettu. Manninen kuvaa kirjassaan järkevästi myös yl-politiikan synnyn syitä eikä vain seurauksia. En esimerkiksi tiennyt, että Kiinan talouden noustessa kasvuun väkilukua haluttiin vähentää BKT-lukujen vuoksi, jotta ne näyttäisivät muulle maailmalle suuremmalta. Kiinnostava huomio on, että vaikka yhden lapsen politiikka aiheutti lukemattomille kansalaisille hyvin traumaattisia asioita, kaikki kiinalaiset eivät suinkaan pidä politiikkaa huonona asiana. Mannisen mukaan suurimmalla osalla kiinalaisista tuntuu olevan isänmaallinen käsitys hyvästä keskushallinnosta, mutta pahoista paikallisviranomaisista, jotka aiheuttivat yksilöiden kärsimykset.

Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä.

 

Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista “mustista lapsista”. Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin.

Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.

“Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä.” 

Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin “kivutonta ja helppoa” toimenpidettä, jossa nainen saa olla “kuin kuningatar”. Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä.

Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi “vapaaehtoisesti” aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.

On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään – jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla.

Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:

– Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. (—) Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
   Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
– Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.
 
Tämä on 2000-luvulta.
Ei paljon eroa niistä Xinranin kertomuksista. Mannisen kirja täydentääkin hyvin sitä kuvaa, joka syntyi lukiessani Kiinan kadotetut tyttäret. Kannattaa ehdottomasti lukea Yhden lapsen kansa. Tulee taas vähän viisaammaksi. Ymmärtää ehkä, miten paljon haluaisi tietää lisää.

 

Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.
     Toivottavasti onnistun.”
.
     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.
     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”
.
”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

 

 

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

 

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.
Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.    

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.
     Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”  
Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.
Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”
     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”
     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.
     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”
    ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”
”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.” 

 

 
Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.
Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli. 
 
Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.
Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat. 
        Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.
Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

 

 

 

 
 
Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

 

 

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.   

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. 



Kiinan kadotetut tyttäret

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
 –
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.
 –


Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”
 –
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
 –
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.
 –
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
 –
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…
 –
Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.
 –