Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta

Eräs parrakas eurooppalainen
On väittänyt kapitalismia pimeyden maailmaksi
Ja kommunismia valon maailmaksi.
 
Minä, Bandi, asun valon maailmassa
Mutta kohtaloni on loistaa vain pimeydessä
Haluan kertoa:
Jos tämä pimeys on yö vailla kuuta
Niin sen partaniekan valon maailma
on sysipimeä rotko.
 
Olen asunut Pohjois–Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta on vaikuttava ja lukemisen arvoinen teos, joka on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjailijan Bandi-nimimerkki tarkoittaa tulikärpästä, joka säteilee valoa pimeään. Syytös on ainoa Pohjois–Korean ulkopuolella julkaistu teos, jonka kirjoittaja edelleen asuu maassa. Käsikirjoitusliuskat on salakuljetettu ulkomaailmaan ystävän kautta.
 –
Bandin kertomukset vievät 1980-luvun lopun ja 1990-luvun Pohjois–Koreaan, jossa suljettua valtakuntaa johtivat diktaattorit Kim Il-Sung ja Kim Jong-il. Jälkimmäinen oli samainen kaveri, jonka suosiossa japanilainen sushikokki Kenji Fujimoto paistatteli. Bandin tarinat näyttävät kommunistisen diktatuurin kääntöpuolta. Tarinat tempaavat mukaansa, ja kiireestä huolimatta tämä tuli luettua muutamassa päivässä.
 –
Esipuheessa Bandi sanoo kertomustensa versonneen raivosta, ja myötäraivoa ne saavat lukijankin tuntemaan. Että on mahdollista olla olemassa niin suljettu yhteiskunta, jossa kansalaisten on toteltava kuin koneet, ja jossa heille kommunismin suurten lupausten sijaan jää vain nälkää, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuuden katkera maku suuhun. Jossa pitää nauraa ihanalle, huoltapitävälle yhteiskunnalle, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Että on tavattoman joustamaton ja äärimmäisen valvottu yhteiskunta, jossa arvostelijan suu tukitaan työleirikarkotuksella tai teloituksella. Lukekaa nämä tarinat.
Viisi elämää on tuon veneen varassa, sillä vien mukanani myös veljeni perheen. Tietenkin on todella vaarallista paeta näin, uhkana on jäädä merivartioston partioiden tai agenttien nappamaksi, tai saatamme hukkua kuin lehdet raivokkaisiin myrskyaaltoihin. Kuolemme kuitenkin mieluummin, ja unohdamme elämämme täällä, kuin jatkamme tätä kärsimysnäytelmää.
        Valitsemme epäröimättä paon kuoleman uhallakin. Jos kohtalo joskus ojentaa meille suopean käden, voimme ehkä aloittaa uuden elämän. Päinvastaisessa tapauksessa toivomme ainoastaan, että aaltojen armoilla keikkuva purtemme muodostuisi symboliksi, joka tuomitsee tämän yhteiskunnan, joka on vain vihamielinen ja asumiskelvoton erämaa.
          Ystäväsi Il-chol, joka ei tiedä, milloin kohtaamme taas.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta 
S&S, 2017 [2014]
189 s. 

Orwell: Eläinten vallankumous

Ihan loistavaa settiä! George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) on viiltävän ironinen ja tarkkanäköinen satiiri, jossa irvaillaan (ihan oikein perustein) totalitaristiselle ideologialle, jota esim. kommunismi edustaa. Teoksen kirjoittaminen on kummunnut Orwellin henkilökohtaisesta ideologisesta pettymyksestä.
Eläinten vallankumous on oikeastaan faabeli, allegorinen eläintarina, jossa sadun muotoon puetaan poliittinen opetus, tässä tapauksessa veitsenterävä sellainen. Tämä kirja oli jo pitkään ollut “tuon haluaisin vielä joskus lukea” -listallani ja olen tyytyväinen, että se tarttui matkaani kirjastosta. Kirja on sitä paitsi nopea lukea. Juuri tällaiset teokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka myös fiktiota voi käyttää voimallisesti jopa poliittisen vaikuttamisen välineenä. Teos on aivan huikeasti rakennettu koko ajan kärjistyen ja sosialismin näennäisiä ihanteita toinen toisensa perään romuttaen.
“Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”  

 

Mistä sitten Eläinten vallankumouksessa on kyse? Ihan tavallisesta englantilaisesta maatilasta, Willingdonin Kartanosta, jonka juopotteleva isäntä kohtelee eläimiään kyseenalaisesti. “Ihmislajin orjuuttamat”, katkeroituvat eläimet kokoustelevat keskenään ja alkavat haaveilla eläinten vallankumouksesta, jonka huipennuksena koko ihmislaji häviäisi Englannin maaperältä.
Vallankumous sitten tapahtuu, kuin varkain. Isäntä Jones vaimoineen ja renkeineen kipittää pakoon kotieläinten rynnäkön alta. Maatila on kokonaan eläinten hallussa ja kaiken pitäisi olla parempaa! Ladon seinään maalataan eläinten “seitsemän käskyä”, joita noudattamalla eläimet eivät enää ikinä joutuisi kenenkään orjuuttamiksi tai käskyttämiksi. Kaksijalkaisten tavat ovat pahinta mitä voi kuvitella. “Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.” “Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.” “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.” Eläimet kutsuvat toisiaan “tovereiksi”.
Eläinten ideologinen kuva onnellisesta maatilasta, jossa kaikilla on tasapuolisesti vatsat täynnä ja asiat hyvin, ei kuitenkaan toteudu, vaikka suurin osa eläimistä onkin vilpittömiä, rehellisiä, ahkeria ja hyväntahtoisia. Vallankumousta organisoineet, eläimistä älykkäimmät, siat, alkavat pian ottaa itselleen ihmisille ennen kuuluneita erivapauksia, jotka saadaan kyllä seliteltyä muille eläimille yhteisen edun mukaisiksi. Ihmisten tapoja aluksi suureen ääneen halveksuneet siat muuttavat pian Kartanoon asumaan ja elelevät herroiksi muiden eläinten raataessa käskyläisinä. Seitsemän käskyä alkavat yksitellen kaatua eikä julmilta teloituksiltakaan vältytä, kun “suuri johtaja” Napoleon-karju lausuu mahtikäskyjään. Teoksessa kuvataan tajuttoman hyvin sikojen määrätöntä itsekkyyttä ja röyhkeyttä, mielistelyä, jolla saadaan muu, vähemmän älykäs eläinkansa pidettyä hiljaisena. Millainen on yhteiskunta, jossa väärän mielipiteen lausumisesta voi menettää päänsä tai työkyvyn menettämisen (vanhuus, sairastuminen, vamma) seurauksena tuleva hyödyttömyys on tarpeeksi suuri syy likvidointiin?
Kaikissa tosikertomuksissa ja -kirjoissa, joita olen lukenut totalitaarisista yhteiskunnista esim. loikkarien tai jälkikäteen vapautuneiden kertomana, on niin paljon tuttua Eläinten vallankumouksen kanssa että ei voi muuta kuin todeta Orwellin onnistuneen erinomaisesti. Teos suorastaan herättää vihan näitä mielivaltaisia johtajia kohtaan, jotka istuvat rahakirstujen päällä hellimässä itseään ja antavat kansan nähdä nälkää “yhteisen edun nimissä”, kuten tälläkin hetkellä esimerkiksi Pohjois-Koreassa. Eikä tarvitse mennä kauas historiaan, kun todella massiiviset, miljoonien ja miljoonien väestömassat joutuivat saman politiikan uhreiksi Kiinassa ja Neuvostoliitossa. On aivan jäätävää, kuinka tuollaiset sorron, vapaudettomuuden, tarkkailun ja eriarvoisuuden yhteiskunnat voivat edes päästä syntymään! Eläinten vallankumous avaa sitä syntymekianismia hieman, kaikki tapahtuu niin vähitellen hyvien muutosten toivossa, ja sosialismi saakin kannatusta nimenomaan valmiiksi sorrettujen keskuudessa, jotka putoavatkin ojasta allikkoon.

Eläinten vallankumous kuvaa loistavasti totalitaaristen johtajien kaksinaamaisuutta, tekopyhyyttä, täydellistä empatian puutetta, epäoikeudenmukaisuutta, epärehellisyyttä ja puhdasta itsekkyyttä. Takakansitekstin sanoin kirjan sanoma on “ajattoman pelottava vielä tänäkin päivänä”. Suosittelen. Mielenkiintoinen näkökulma on myös sian ja ihmisen vertautuminen keskenään. Vaikka teoksen päätarkoitus onkin selvästi arvostella totalitaristista politiikkaa, voimme me demokratiassa elävät miettiä myös, ovatko toiset ihmiset tiedostamattamme kuitenkin “tasa-arvoisempia kuin toiset”. Emmehän me “hyvikset” kenellekään toki tarkoituksella mitään pahaa tahdo… Mutta kyllä silti esimerkiksi monet käyttötavarat hyväosaisia länsimaalaisia varten valmistetaan edelleen roskapalkalla kolmannen maailman hikipajoissa. Tähänkin näkökulmaan on syytä kiinnittää huomiota, kun ajatellaan Kartanossa röhnääviä, syöpötteleviä sikoja ja pellolla nälissään raatavia muita eläimiä.
 
 
“Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi.”
George Orwell: Eläinten vallankumous
(suom. Panu Pekkanen)
WSOY, 1969
126 s.