Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Linnassa ja laivalla

Tässä vajaa pari viikkoa sitten meidän perhe jakaantui eri reissuille, kun mieheni lähti veljiensä kanssa road tripille Norjaan asti ja minäkin tein lasten kanssa kolmistaan pienen kivan kesälomareissun. Meillä oli tosi hauskaa ihan tyttöporukallakin ja kaikki meni hyvin, vaikka eka kerta oli, kun lähdin lasten kanssa laivalle ainoana aikuisena! Suuntasimme tällä kertaa auton kohti Turkua, jossa tulee käytyä tosi harvoin pitkän matkan takia. Otin kuitenkin matkankin jo loman kannalta, pysähdyttiin Ikeaan syömään puolivälissä ja kuunneltiin äänikirjaa Turkuun körötellessä.
Ajoimme suoraan satama-alueelle parkkiin, ettei tarvinnut lähteä auton kanssa keskustaan sompailemaan. Ennen lähtöselvityksen alkua meillä oli muutama tunti aikaa, mikä riitti hyvin viereisessä Turun linnassa käymiseen. Se oli oikein passeli kohde lasten kanssa, ja siellä oli liikkeellä paljon muitakin lapsiperheitä. Historiasta kiinnostuneena oli tosi kiva käydä siellä itsekin, edellisestä ja ainoasta kerrasta on tosi, tosi kauan. Lapsetkin jaksoivat tosi hienosti kiertää koko linnan jokaisen sokkelon ja sopukan ja olisivat vielä mielellään jääneetkin sinne. Heitäkin kiehtoi se vanhassa linnassa huokuva ritariaikojen tunnelma: kapeita, hämäriä käytäviä, karmivia tyrmiä, kuninkaansaleja ja tornihuoneita.
Turun linnassa oli kyllä tosi paljon nähtävää! Varsinaisen vanhan renessanssilinnan lisäksi esilinnan puolella oli paljon upeita eri tyylikausien mukaan sisustettuja huoneita, vanhoja vankisellejä, lapsille linna-aiheisia tehtäväpisteitä, taidetta ja museokamaa kuten historiallisten vaatteiden, astioiden ja lelujen kokoelmia. Tosi paljon katsottavaa siis. Näimme myös Albert Edelfeltin kuuluisan teoksen Kaarle Herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Kävin muuten samaisella viikolla ystäväni kanssa myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa en myöskään ole vuosikausiin käynyt. Hyvä kokemus sekin. Kultakauden taiteen ystävälle siellä oli uudella puolella tunnettujen taiteilijoiden teoksia, lisäksi vanha puoli oli kokonaan Verner Holmbergin näyttelyä. Kauniita luontoaiheita.
Linnalta käppäilimme Siljan terminaaliin, jossa en ollutkaan ennen käynyt. Meillä oli hyvin aikaa odotella ja ensin terminaalissa olikin ihanan avaraa, mutta lopussa tila oli kyllä tupaten täynnä ihmisiä. Menimme vaihteeksi Siljalla, kun pari viimeistä kertaa olemme menneet Vikingillä. Tällä kertaa menimme ihan pelkälle risteilylle, joka kävi kyllä Tukholmassa, mutta ei ehtinyt mennä maihin. Nyt kun on ollut niitä kaikkia terrorijuttuja, niin ei tehnyt mieli lähteä yksin kahden lapsen kanssa maihin. Jotenkin sitä vähän pelkää kuitenkin, entä jos jotain tapahtuisi juuri kun olemme keskenään siellä, vaikka todennäköisesti pelko on aivan turha. Muutenkin oli tosi leppoisaa olla pelkästään laivalla, siellä kun voi aika vapaasti puuhailla ja on oma hytti, jonne voi mennä välillä lepäilemään.
Tylsää hetkeä ei tuolla risteilyllä kyllä tullut. Lastenohjelmaa oli järjestetty tosi paljon ja lisäksi kesän ajan siellä oli tavallisen pallomeren lisäksi pomppulinaa, kiipeilyseinää ja paljon muuta tekemistä. Harri Hylkeen lisäksi myös Muumipeikko ja Pikku Myy olivat lapsia viihdyttämässä. Kävimme myös buffetissa syömässä ja monta kertaa kannella ihailemassa saaristolaismaisemia. Niin kiva reissu oli, että uudestaankin voisin hyvin lähteä. Lisäksi laivalla on halvempaa yöpyä kuin hotellissa, joten sekin tuossa merimatkailussa houkuttaa. Laivan saavuttua Turkuun ajelimme kauniissa kesäillassa vielä pariksi yöksi Hämeenlinnan mummilaan ennen kotiinpaluuta.

Lastenkirjat: Koiramäki

Mauri Kunnaksen (s. 1950) kirjat ovat Herra Hakkaraisen etsimisineen meillä olleet hyvinkin suosittuja. Kunnas onkin poikkeuksellisen menestynyt suomalainen lastenkirjailija ja –kuvittaja. Hänen teoksiaan on käännetty 35 kielelle ja julkaistu 36 maassa, aika hyvin! Kunnaksen omintakeisen tyylin tunnistaa jo kaukaa ja nykyään Kunnaksen kirjoista tuttuja hahmoja, Hakkarainen etunenässä, näkee milloin missäkin oheistuotteessa pehmoleluista vaatteisiin. Kunnaksen lastenkirjatuotanto on niin laaja, että keskityn tässä vain Koiramäki-kirjoihin, vaikka monet muutkin olisivat esittelyn arvoisia.

Se perinteinen Koiramäen talossa on minulle tuttu kirja lapsuudesta. Nykyään meillä on paksumpi Koiramäki, joka sisältää kolme kirjaa yksissä kansissa: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. En ihan hirveästi osta lastenkirjoja, mutta tämä oli aika must paketti, kun sattui olemaan vielä alennuksessa. Kaikki Koiramäki-kirjat ovat tosi kivoja. Ennen kaikkea ne kuvaavat hyvin vanhoja aikoja. Lapsentajuisesti kerrotaan, millaista elämä oli ennen vanhaan, 1800-luvulla ennen autoja ja kännyköitä. Mistä vaatteet tulivat, entä ruoka? Ei ainakaan kaupasta… Niistä asioista on helppoa kertoa kirjan avulla. Kuvat ovat sitä paitsi ihanan idyllisiä, tulee sellainen vanhat hyvät ajat –meininki, vaikka kovan elämän kääntöpuoletkin voi lukea  rivien välistä.
Koiramäki on maalaistalo, jossa eletään omavaraista elämää luonnon ja pellon ehdoilla. Piiat, rengit ja lasten ikisuosikki ruotiukko Hiski Piskinen kuuluvat miljööseen. Pääosassa ovat perheen lapset Kille ja Elsa, hännänhuippuna Martta-taapero. Ja Koiramäen väki on siis koiria, kaikki muut paitsi kotieläimet. Koiramäen lapset kaupungissa –kirjassa esitellään puolestaan hyvin saman aikakauden suomalaista kaupunkilaiselämää, joka olikin aika erilaista kuin maalla. Minulle tulee kirjan kyseisestä, nimeämättömästä kaupungista aika Turku-fiilis. Kunnas on nähnyt vaivaa ja ottanut selvää asioista ennen kuin on alkanut kirjojansa raapustamaan. Näissä on varmasti vielä kouluikäisellekin ihmeteltävää. Yksityiskohtia on tutkittavana paljon. Ääneen lukemiseen onkin hyvä varata reilusti aikaa.
Koiramäen lapset Kille, Elsa ja Martta seikkailevat näiden kolmen lisäksi myös näissä kirjoissa: Kesä Koiramäessä (luettu), Koiramäen lapset ja näkki (ei luettu), Koiramäen Martta ja Ruuneperi (ei luettu) ja Koiramäen laulukirja (laulettu). Varsinkin Kesä Koiramäessä jäi mieleen ihanan kesäisen miljöönsä ansiosta. Koiramäen laulukirjaa voin myös suositella kauniiden kuviensa ja vanhojen, jo hieman unohtuneiden kansanlaulujen esiintuojana uudelle sukupuolelle. Historiafanina pidän siitä, että näitä vanhoja asioita ja elämäntapaa tuodaan välillä myös lastenkirjoihin. Ja Kunnas saa entisajan yksinkertaisen elämän näyttämään kiehtovalta. Lasten on helppo samastua kuvitteellisiin päähenkilöihin – lasten perusluonto on aina ollut samanlainen, vaikka ympäristö onkin ”hieman” muuttunut vajaassa parissasadassa vuodessa.
Pikkulapsiperheen reissuvinkkinä mainitsen myös Särkänniemen Koiramäen Tampereella. Kävimme siellä lasten kanssa reilu vuosi sitten ja oli oikein viehättävä paikka. Ei mikään kauhean iso, mutta sinne on kivasti rakennettu pääkatu kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa ja maatilamiljöötä muista Koiramäki-kirjoista. Siliteltävinä ja katseltavina oli myös kotieläimiä ja lavalla esitetään pieniä näytelmiä.