Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Kasvatatteko Suomessa lapsista kuninkaita?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bonjour vain, nyt on vuorossa suomalais-ranskalaisesta perhe-elämästä kertova Maman finlandaise, à la Helena Liikanen-Renger. Leppoisaa luettavaa, joka lennättää Etelä-Ranskaan lämpimien iltapäivien aperoille ja Rivieran valkeille hiekkarannoille. Olen tämänkin teoksen lukijana ollut hieman jälkijättöinen: se kiinnitti huomioni jo ilmestyessään 2016, mutta nyt vasta tuli etsittyä käsiin ja luettua. Liikanen-Rengeriltä ilmestyy tänä keväänä jo toinen kirja: Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä, jonka laitoinkin jo valmiiksi varaukseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oli hauskaa havainnoida eroja ja yhtäläisyyksiä Maman finlandaisen ja Pamela Druckermanin bestsellerin Kuinka kasvattaa bébé välillä. Liikanen-Rengerkin on Druckermaninsa lukenut, mutta arki Ranskassa yllättää silti. Vaikka kesäkausi Antibesissa on suorastaan idyllisen viehättävä, talvella taloihin sataa sisään ja seinät tummuvat homeesta. Suomen sisäilmakeskustelua seuranneena Liikanen-Renger hätkähtää huomatessaan, että tavallinen ranskalainen tapa suhtautua yleisiin kosteusvaurioihin on maalata homehtuneet sisäseinät joka vuosi uudelleen.

Kirja tarjoaa keveän läpileikkauksen suomalaisen äidin sopeutumisesta ranskalaiseen miljööseen sekä aina yhtä mielenkiintoisista kulttuurieroista. Kun mieskin on ranskalainen, Liikanen-Rengeristä tuntuu usein yksinäiseltä vähemmistöltä, kun kaikki ympärillä koulujärjestelmästä ruokailutapoihin on niin erilaista. Jopa omat lapset ovat aitoja pikku ranskalaisia kauniisti surisevine r-kirjaimineen ja caca boudin (kakkapökäle, ranskalaislasten oma kirosana) -hokemineen.

Teoksessa päästään käymään muun muassa ranskalaislääkärillä, synnytyssairaalassa, kylässä tuttavien luona, koulussa, ostoksilla ja harrastuksissa. Suomalaista kummastuttaa esimerkiksi se, ettei kouluissa tai päiväkodeissa ulkoilla koskaan sateella, lastenlääkärille joutuu vakituisesti odottamaan pari tuntia, vaikka aika olisi varattu, eikä kiintymysvanhemmuudesta ole tietoakaan. Kiusalliselta saattaa myös tuntua poskisuukkojen hankalasti sisäistettävä protokolla, jossa huolimaton päänheilautus saattaa kostautua mojovana pusuna suoraan suulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anna lapsesi huutaa. Se haluaa vain huomiota. Pahinta, mitä voit hänelle tehdä, on yrittää olla liian hyvä äiti!

Fiksuna naisena Liikanen-Renger tietysti reflektoi kahta kulttuuriaan sovitellen omaan perhekoktailiinsa molempien parhaat puolet. Suomalaisen, imetysmyönteisen neuvolakulttuurin kasvatista ranskalaisten lastenhoitoneuvot kuulostavat kovilta, mutta ranskalaiset äidit eivät Liikanen-Rengerin mukaan myöskään näytä yhtään niin väsyneiltä kuin suomalaiset. Kikka Vaara -tyyppiä Ranskassa ei kai juuri näe, vaikka Suomessa se on osuva karikatyyri. Maman finlandaise on kokonaisuudessaan mukavaa, hyvin etenevää luettavaa, ja innolla jään odottamaan Mon amourin julkaisemista.

 

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa
Atena, 2016
244 s.

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi?

Maailmassa, jossa “ruutuajasta” on tullut yksinkertaisesti vain “aikaa”, suosituksia täytyy kehittää.
– American Academy of Pediatrics –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kas, jo kevään toinen vanhemmuuskirja, mutta ensimmäinen varsinainen opaskirja, eli Satu Irisvikin ja Jenni Utriaisen Kuinka kasvattaa diginatiivi (2017). Joku teknologiaa enemmän harrastanut voisi tietysti pitää huvittavana, että vanhemmille pitää erikseen kirjoittaa kirja, jossa kerrotaan miten omaa lasta kannatta iPadin, älypuhelimen ja ylipäätään netin käyttöön koulia. Että tässä nyt mediakasvatetaan meitä aikuisia, jotta me osaisimme kasvattaa lapsiamme…

Mutta teknologia on tosiaan kehittynyt niin suuren harppauksen sitten minun lapsuuteni, että vaikka olen oikeasti nuori äiti, en todellakaan ole ollut diginatiivi ja minullekin se kulttuuri on oikeastaan aika vieras. En myöskään ole ollut kovin kiinnostunut esimerkiksi mistään peleistä. Tuntuu siis hieman tätimäiseltä lukea tällaista opaskirjaa ja vielä sanoa sitä hyödylliseksi, mutta taidan silti sanoa. Kirjassa on paljon ihan käytännön asiaa lasten suosimista peleistä, rajoituksista, sovelluskaupoista, pädien opetuspotentiaalista, ensimmäisen kännykän valinnasta, netin vaaroista ja vanhempien vastuusta. Aika pitkälle pääsee minusta kyllä myös maalaisjärjellä ja lapselta kyselemisellä, toisin sanoen luottamuksella. Meillä homma on vielä niin sanotusti aika hallussa, kun ei ole omia kännyköitä.

Allekirjoitan kyllä sen, että monet vanhemmat ovat liian pihalla lastensa laitteiden käytöstä. Heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä lapsen virtuaalisesta maailmasta ja sitten mennäänkin metsään ja kovaa. Ilmaisena ladattujen pelien lisäosista voi tulla yllätyslaskuja tai youtubessa saattaa ajautua mitä oudoimpiin sisältöihin. Teos tarjoaa konkreettisia neuvoja, miten ottaa haltuun oman lapsen digilaitteiden käyttöä ja miten opettaa häntä suhtautumaan törmäämiinsä ilmiöihin.

Yksi Irisvikin ja Utriaisen perusteeseistä muuten on, että ruutuaika on auttamattoman vanhanaikainen käsite. Heidän mukaansa oleellisempaa on, mitä laitteilla puuhataan, eivätkä kaikki toiminnot ole samanarvoisia. Teos suhtautuu positiivisesti teknologiaan ja kannustaa vanhempia käyttämään laitteita myös yhdessä lasten kanssa, sillä yhteisellä ajalla on enemmän väliä kuin ruutuajalla.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
S&S, 2017
175 s. 

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Unihiekkaa etsimässä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on kaksi jo taaperoiän ohittanutta lasta, mutta yövalvomiset ja uniongelmat monissa muodoissaan ovat tuttuakin tutumpaa kauraa taannoisilta vuosilta. Siksi lainasin ihan mielenkiinnosta Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun teoksen Unihiekkaa etsimässä (2011), joka on samalta vuodelta kuin esikoiseni. Nyt olen lueskellut sitä ainoastaan jälkiviisaana, ristiriitaisin tuntein.

Unihiekkaa etsimässä tuskin olisi lähtenyt matkaani ellei se olisi ollut nimenä tuttuakin tutumpi. Sitä on suositeltu vastauksena uniongelmiin monen perheblogin kommenttiboxissa ja keskustelupalstoilla. Kiinnosti nähdä, onko teos todella niin erinomainen, että sen avulla kaikki olisi ollut toisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Unihiekkaa etsimässä on kyllä hyvä opas, tiedonlähde erilaisista nukkumiseen liittyvistä ongelmista eri ikäkausina ja täsmävinkeistä niihin liittyen. Siinä selitetään arvottamatta erilaisia unikouluvaihtoehtoja sekä annetaan vertaistuelle eli toisille vanhemmille puheenvuoroja. Mitään taikakeinoja hyvin nukuttuihin öihin teos ei kuitenkaan tarjoa, sillä – voin paljastaa salaisuuden – niitä ei ole!

Ilahduin siitä, ettei teos syyllistä väsyneitä vanhempia liian vähästä yrittämisestä tai väärin toimimisesta, sillä sitä hieman pelkäsin, kun kirjaan tartuin. Odotin saarnaavampaa sävyä, mutta teos pysyy asialinjalla. Siinä se eroaa monista ihmisistä, sillä nukkumisasioissa jos jossain besserwissereitä riittää. Toki teos on kirjoitettu nimenomaan tarjoamaan neuvoja, mutta koska vauvat ja vanhemmat eivät ole koneita, ne eivät aina toimi säätöjen ja sääntöjen mukaan. Vauvaa ei voi ohjelmoida toimimaan tietyllä tavalla. Ohjeet auttavat vain joillakin, ei kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen kirjaa vain semi-uniongelmaisille perheille. Jos perheessä valvotaan paljon, luultavasti kaikki kirjan ohjeet on jo googletettu ja kokeiltu, joten se siitä. HC-valvojat eivät pikkukikoista hyödy, vaan silloin on parempi vain olla armollinen itselleen ja etsiä paras tapa jaksaa yö kerrallaan.

Monia tuoreita vanhempia saattaa yllättää, etteivät uniongelmat usein lopukaan vauvavaiheeseen. Taaperoaikaankin kirjassa on muutamia hyviä vinkkejä. Meillä yöt nukutaan nyt hyvin, mutta nukahtaminen on toisinaan vaikeaa vielä kuusivuotiaalla. Loppujen lopuksi asiantuntijatkin ovat kaikissa näissä uniasioissa melko kädettömiä: paras neuvo jokaiseen tilanteeseen on kai muistutus siitä, että sekin on vain vaihe. 

 

Anna Keski-Rahkonen & Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin
Duodecim, 2011
236 s.

Sydän sopivasti kallellaan

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne sua niin, nenänpäästä varpaisiin

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän
Sä tulit käymään vaan
On mulla silti takiasi aina
Sydän vähän kallellaan 

Paula Vesala

Kiitollinen ❤
Ja äärimmäisen rikas, kun saan olla kahden maailman rakkaimman tytön äiti.
Omat aarteeni ❤

 

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Teatteri: Taaperosuihku

#Saanko piiskata lastani jos hän sitä itse pyytää?
#Annatko lapsesi olla kaveri köyhän lapsen kanssa?

#Onko normaalia…?

Kuva täältä
Olin eilen katsomassa hulvatonta Taaperosuihkua kaverini kanssa Hämeenlinnassa. Kyseessä on Annika Poijärven ja Saara Kotkaniemen toteuttama esitys, jossa nauretaan yhdessä vanhemmuuden aiheuttamille peloille, ihmetyksen aiheille, älynväläyksille ja ennakkoluuloillekin. Esitys oli vierailevana tähtenä lasten taidefestivaali Hippaloilla ja tapahtuman ainoa K-18. Nimestään huolimatta kyse ei siis ollut pikkulasten teatterista.
Esityksen idea on se, että kaikki tekstit, ihan kaikki siis, on poimittu netin keskustelufoorumeilta. Välillä unohtui, että näinkö tosiaan oli, koska monet jutut olivat niin absurdeja ja nauru kyllä raikasi vähän väliä. Puolessatoista tunnissa kaksikko ehti käsitellä muun muassa kurinpitoa, raivokohtauksia, lastenohjelmia, kihomatoja, sinkkujen vauvapohdintaa, kuolemanpelkoa, sitä kuinka isä syö aina lapselle tarkoitetut vanukkaat jääkaapista ja kovin montaa muuta aihetta. Pelkistetty lavastus, muutamat videoklipit ja kaksi naista riittivät mainiosti hauskaan esitykseen.
Dialogista tunnisti mainiosti palstailijoiden arkkityyppejä, hekotellaan niille muka kaukaisille joillekin, jotka kirjoittavat nettiin niin höpösti. Vaikka kaikki jutut eivät osuisi ja uppoaisi, silti varmaankin edes jotain huvittavalla tavalla tuttua kaikki vanhemmat voivat kuitenkin esityksestä löytää. Ennen kaikkea esitys kyllä paljastaa netin keskustelufoorumeiden viidakon lait ja nauraa niille. Mikä tahansa mieltä askarruttaa, netistä kannattaa kysyä neuvoa? Ja melko varmasti joku älyniekka ensimmäiseksi ohjaa sinut tai lapsesi neurologille, jos Taaperosuihkun keskustelunäytteitä on uskominen.
#Onko ok, että istun tässä koneella ja 1-v leikkii itsekseen??
 
 
Taaperosuihku
Annika Poijärvi ja Saara Kotkaniemi
Hippalot, Teatteri Verstas (Yleensä Kansallisteatterin lavaklubi)
1,5 tuntia
 
 

 

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.

Väärien Valintojen Mutsit

Varoitus: tämä teksti on pakina, joten älä ota tätä kirjaimellisesti.


Tervetuloa Väärien Valintojen Mutsit -kerhon kokoukseen. Sana on nyt vapaa ja toivoisinkin taas uusia esimerkkejä, kuinka väärin olette havainneet (muiden) äitien taas käyttäytyvän.


– Tää on niiin helppo. Tiedätte tekin varmaan sen sikaitsekkään fitnessmamman, joka käy salilla oikeesti kolme kertaa viikossa ja jättää muksut tosta noin vaan faijan hoitoon eikä paljon kysele perään! Se oikeesti luulee, et sen mies osaa! Kaikille muille riittää vaunulenkit, mutta ei vaan tälle äipälle, se oikeesti luulee, et joku täydellinen, raskauskiloton kroppa on tärkeempi kun sen omat lapset!
 
– Joo, toihan on ihan sairaan itsekästä. Mutta miettikääpäs niitä mammoja, jotka oikeesti jää sinne sohvan pohjalle ikuisuudeks. Ne saattaa saada monta kersaa peräkkäin, eikä niitä nähdä sen jälkeen muualla kun lähimmän hiekkalaatikon reunalla.
 
– Ihan totta, pitäis vähän ajatella itseäänkin! Mitäköhän mieskin sanoo, kun vaimo on ihan hukkunut äitiyteen, rupsahtaa ja lässähtää ja muuttuu niin sairaan laiskaksi, kun ei sit enää jaksakaan lähtee töihin? Siis jotkut elää kotihoidontuilla oikeesti vuositolkulla, ne ihan oikeesti kuvittelee, että mies ja yhteiskunta elättää ne tosta noin vaan! Maksaa niiden eläkkeet sitten joskus, et ne saa vaan vuositolkulla kattoo telkkaa ja syödä sipsiä himassa… Tosi ärsyttäviä vapaamatkustajia. 
 
Kuva: Kimmo Korpela
– Se on niin surullista, kun joillekin lapset on niin totaalisesti kaikki kaikessa. Ne matamit siivoo, tiskaa, pyykkää, leikkii parhaan ikänsä jollain rainbow dasheillä, passaa miestään kun jotkut kiltit kotipiiat, niillä ei oo mitään omaa elämää, ei siis mitään! Eikä niiden lapset saa kotona mitään kunnon virikkeitä, kun ei edes 5-vuotias saa oikeeta varhaiskasvatusta. Niistä tulee isona sit varmaan vaan samanlaisia mutsikoneita, joiden oma persoona on kokonaan kadonnut.
 
– Joo, ne pikku kodinhegettäret on kyllä ihan oma lukunsa. Kaiken pitää olla niin fine. Siis mihin tää kulttuuri on oikeesti mennyt? Täydelliset vaatteet, täydelliset asukuvat, täydellinen sisustus ja kaikki niin täydellistä idylliä. Ällöttää niin, että mä voin pahoin. 
 
– Ne on kans ihan hirveitä ne läävä-äitylit, jotka näyttää ihan haudasta nousseilta ja niitten himaa ei erota sikalasta. Ne vissiin viskelee itekin sosetta seinille, ettei vahingossakaan olis turhan siistiä. Sit ne vielä tekeytyy marttyyreiks, kun ne on muka niin väsyneitä ja niiin loppu ja niitten vauvalla on muka ollut koliikki just vähän aikaa sitten ja se on muka joku ihme suuritarpeinen mukelo, joka haluaa koko ajan olla tissillä ja sylissä ja se jopa nukkuu niitten vieressä. Siis sellasta schaissee kuulee kyllä että hirvittää…
 
– Niinpä. Mutta nekin on ihan hirveitä ne ahneet uramutsit. Siis ne luulee, että kun lapsi on tehty, sen voi tosta noin jättää muiden hoidettavaks ja lähteä ite tienaamaan jollain keikkatöillä. Ihan sairaan ahneita p****ja… Se ykskin mamma vei poikansa päiväkotiin oikeesti heti kun se täytti 10 kuukautta! Se ei yhtään ajatellut, että se vauva elää vielä symbioosissa ja vaihtuvat hoitajat tekee sille huonoo. Oli muka maksettava vuokra! Ihan sairaan itsekästä!
 
– Ja jotkut mammat ajattelee oikeesti vaan itteensä. Se minä itte on maailman napa eikä lapset pääse lähellekään sitä. Siis yksikin äitee otti sen vauvan mukaan, siis kolmikuisen, ja lähti oikeesti kuukaudeks Thaimaaseen sen kanssa. Mammalomalla kun on kuulemma sitä aikaa. Siis mitä se lapsi saa siellä Thaimaassa, mitä se lapsi siitä saa?!
 
– Joo, ne on just näitä “nelikymppset ensisynnyttäjät” -mutseja, jotka on niin itsenäisiä, että oksettaa. Ne haluu siis elämältä kaiken, ihan kaiken! Ne hurvittelee ensin vapaina sinkkuina joku viistoista vuotta ja opiskelee vähintään maisteriks ja tekee uraa ja kahmii rahaa kun roskaa ja sit ne haluu vetää jotkut täydelliset häät ja haluu nauttii parisuhteesta kahden kesken ja sit kun biologinen kello kumahtaa viimeisen kerran, ne yhtäkkiä keksii, että ne haluukin jälkeläisen. Ja sitten yritetään yhteiskunnan varoin saada niille sitä jälkeläistä.
 
– Kyllä ne nuoret äidit on ihan yhtä pahoja. Ne ei ajattele yhtään omaa eikä tän maan tulevaisuutta, vaan pamahtaa parikymppisenä paksuks ja hankkii sisaruksen perään ja pahimmassa tapauksessa hoitaa niitä vielä kotona ja sitten ne on kolmekymppisinäkin vielä ilman ammattia! Ja arvatkaa kuka maksaa? Me tietysti!
 
– Mutta on ne kolmekymppiset mammatkin tosi ärsyttäviä, ne kun haluu olla niin täydellisiä, solahtaa niin nätisti siihen keskiarvoon. Ne tekee sen varmaan ihan tahallaan! Että niillä on niin oikeessa järjestyksessä se ammatti, mies, omistusasunto ja lapset. Ja ne elää niin onnellisesti elämänsä loppuun asti. Ne ei ajattele yhtään, ettei kaikilla aina mee niin täydellisesti! Että tää on ihan elämää eikä mitään Strömsöä!
 
– Ja sitten ne hankkii niitä kersoja niinkun liukuhihnalla, kun se on niin sairaan helppoa, ja missä ne lapset sitten asuu? No mummolassa tietysti, kun ei itse jakseta hoitaa. Ne varmaan koittaa kisata niitten ylpeitten mammojen kanssa, jotka viimeseen asti pärjää ilman muita. Ne mutsit on niin olevinaan, oikein röyhistelee siitä, kun ne muka hoitaa omat lapsensa ihan itse!
 
– Mä taas kuulin kerran yhden mutsin puhuvan unelmistaan. Siis voitteko kuvitella, että se edes uskalsi käyttää tota sanaa! Se muka haluis joskus vielä käydä laulutunneilla tai harrastaa teatteria tai esiintyä. Voitteko kuvitella mitään itsekkäämpää! Käytännössähän se silloin hylkäis lapset. Se ajatteli, että joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta oikeesti… Se oli unohtanut, ettei äidillä ole muita unelmia kun kasvattaa hyviä lapsia.
 
– Toi menee kyllä samaan kastiin niitten bloggaajamutsien kanssa. Siis ne on kyllä kaiken huippu! Se bloggaaminen on niille siis koko elämä, ne ei välitä mistään muusta, ne ei oikeesti edes muista, että niillähän oli se perhekin… Niinkun ne somemutsitkin. Lasten kielellinen kehitys oikeeasti tutkimusten mukaan hidastuu kun ne mammat vaan roikkuu netissä! Yksikin äiti kävi joka päivä keskustelupalstoilla, kun sen muksut oli päikkäreillä. Olishan se voinut siivotakin.
 
– Niin, vähän kun ne pullahetkimutsit, joilla on otsaa juoda kahvikin kuumana! Eiks ne tajua, että se ei vaan kuulu siihen kuvioon. Niittenhän pitäis kyykkiä taaperonsa perässä ja kerätä sitä mukaa tavaroita, joita se tiputtelee. Ne luulee, et niitten mies ei muka välitä, jos koti on ihan pommin jäljiltä kun ne on uskaltanut istahtaa hetkeksi alas. Raivostuttavaa. Jää tolla menolla varmaan kersaraukkojen pyllytkin pyyhkimättä.
 
– Mutta kaikkein pahin oli kyllä äiti, joka yhtenä lauantaina oikeesti jätti vaan lapset isälle, kuvitelkaa, ja lähti koko päiväks kaupungille! Se kävi shoppailemassa ja näki kaveriaan ja söi hyvin. Niin sietämätöntä, että mä meinasin pyörtyä!
 
– Joo, toi on pahimmasta päästä, mitä mutsi voi tehdä. No, mites ne isätyypit sitten, lattepapat ja uratykit?
 
– Hei älä nyt viitti… Kyllähän sä tiedät, että isät tekee aina parhaansa. 
 
 
Kiitos kaikille keskustelijoille. Ensi kerralla Väärien Valintojen Mutsit -kerhossa aiheina ovat äitien ja vauvojen väliset asiat, kuten imetys, perhepeti, ruokailu ja synnytys. Uskon, rakkaat kerholaiset, että keskustelunaiheita riittää niin kauan kuin äitejä keskuudessamme liikkuu. Sillä juuri perheiden sisäiset asiat, jos mitkä, kuuluvat meille muille.     
  

Opiskelijan luksusta

Silloin tällöin minulta kysytään, millaista on opiskella tässä elämäntilanteessa. Enhän ole enää suoraan lukiosta tullut ja kaksi lastakin on. Kysyn sitä välillä itseltänikin, jos mieleen tulee, että pitäisikö olla jo töissä tienaamassa. Haluan kuitenkin saada tutkinnon loppuun, joten aion sen tehdä, myös tässä elämäntilanteessa. Opiskelu on kivaa, ja tein tähän pienen listan hyvistä puolista (myös motivoinniksi itselleni). Uskaltakaa vain rohkeasti raskautua opiskeluaikanakin (jos muuten elämäntilanne sallii), ei se haittaa, jos tekee juttuja vähän eri järjestyksessä kuin muut.

(Tässä leikkimielisessä listassa on kyse yliopistomuotoisesta opiskelusta, muissa opinahjoissa voi olla eri käytäntöjä)

VAPAUS!
Mahdollisuus räätälöidä juuri sellaiset aikataulut kuin itselle sattuu sopimaan ja edetä ihan omaan tahtiin. Perheelliselle tämä järjestely sopii kuin nenä päähän. Lastenkaan ei välttämättä tarvitse olla päiväkodissa täysiä viikkoja. (Vienti- ja hakuvuorot tosin jäävät sitten sinulle, koska opiskelijana ehdit iltapäivällä aikaisemmin paikalle) 
– YLIOPISTOLIIKUNTA
Siis oikeasti: Mistä kuntokeskuksesta saat vuodeksi 55 eurolla rajattomat oikeudet jumppatunneille ja kuntosalille! (Tosin perheellisenä käyttö jää siihen yhteen zumbatuntiin silloin kun ehtii, mutta kuitenkin…) Bonuksena yo-liikunnan sauna! Se tuo fiiliksen, että kävisi paremmillakin mestoilla.
 
– ALENNUKSET SIELTÄ, TÄÄLTÄ JA TUOLTA
On niiiiin nautinnollista näyttää opiskelijakorttia vähän joka paikassa, kun vertaa kotiäitivuosiin, jolloin tulot ovat lähes yhtä pienet, mutta alennuksia ei saa mistään. Jyväskylässä pääsee viimetipan opiskelijalipulla jopa teatteriin alle kympillä (perheellisenä et tietenkään tule koskaan menneeksi, mutta jo pelkkä ajatus mahdollisuudesta lämmittää).
 
HALVAT LOUNAAT
2,60 täyttävästä, terveellisestä ateriasta? Kyllä opiskelijalle. Nyt joku 7 euron lounaskin kuulostaa ihan kiskurihinnalta. Opiskelijaruokapaikkojen kuningatar on Jyväskylässä Kasvisravintola Katrina. 
 
EI PUKUKOODIA
Itse asiassa erotut vain, jos olet pukeutunut erityisen siististi. Täällä ei työasuja, salkkuja, jakkupukuja tai kalliita asusteita vaadita, vaan revityt farkut ja kuluneet tennarit ovat normi. Ilmeisesti kauppatieteiden puolella pukeutuminen on vähän erilaista, mutta humanisteilla ei haittaa, jos tukka jäi aamulla harjaamatta ja päälle sattui lähtöhötäkässä vaarin vanhat sammarit ja kauhtunut neulepaita, se on vaan tosi jees. Taikun laitoksella plussaa kirpparilta löydetyt nyörikengät Ylpeys ja ennakkoluulo -tyyliin.

HYÖTYLIIKUNTA
Kaikki kulkevat pyörällä “kouluun”, joten totta kai sinäkin! Myös pimeällä, märällä ja liukkaalla kelillä. (Joskus voi huijata kävellen.)

HUOLIMATTOMUUS EI HAITTAA
kuin korkeintaan itseäsi. Et kuitenkaan saa potkuja koko puljusta, vaikka palauttaisit toisinaan vähän sinne päin sutaistuja tehtäviä. 
OPISKELIJAN IDENTITEETTI
On hauskaa olla siltä väliltä – vähän akateemiseen päin, mutta kuitenkin tulotasolta kaikkien huonopalkkaistenkin duunareitten alapuolella. On jotain kosketuspintaa molempiin maailmoihin. Myös monet “paskaduunit” tulevat opiskelijoille tutuiksi, niin osaa sitten arvostaa korkealle niittenkin tekijöitä. (Ja toivottavasti muistaa sen myös valmistuttuaan!)

KANSAINVÄLISYYS
On virkistävää nähdä päivittäin kampuksella vaihtareita ja kuulla vieraita kieliä. Kotiäitiaikoina unohtaa helposti, että maailmaa on olemassa lähileikkipuiston takanakin. 
 
YTHS
Lääkäriä odottaessasi voit lueskella rauhassa lehtiä seesteisessä ja siistissä aulassa kuin olisit missäkin yksityisellä. Eikä maksa juuri mitään. Lasten kanssa saat sitten ihan tarpeeksi rampata siellä kunnallisessa päivystyksessä karkeuksia huutelevien juoppojen seassa. 

LOMAT
Mahdollisuus pitkiin lomiin tarkoittaa myös lapsille mahdollisuutta huilata päiväkodista. Paitsi jos sinun täytyy mennä loman ajaksi töihin…

NUOREKKUUDEN ILLUUSIO
Yliopistossa ei ole iällä väliä: joka tapauksessa olet nuorekas, koska “opiskelet vielä”. Menet vielä kolmenkympin korvilla (ainakin omasta mielestäsi) ihan muitta mutkitta siellä parikymppisten joukossa. Saattaapa huudeilla törmätä jopa itseään vanhempiinkin!

JOUSTAVUUS
Mahdollisuus puuhailla kaikenlaista siinä ohella. Tehdä keikkatöitä, freelancerjuttuja, kirjoittaa blogia… Palkkatöissä ei paljon Bloggeria työajalla availtaisi!

PAINEETTOMUUS
Olet vastuussa tekemisistäsi – mutta vain itsellesi. Toki ryhmätöissä pitää huomioida muitakin, mutta periaatteessa opiskelun ei pitäisi tuoda valtavia paineita, kunhan saa jonkinlaiset opintopisteet raapaistua kasaan. Ei ole työnantajaa hengittämässä niskaan. Se on vaan opiskelua! (Paitsi mites se vanha klisee menikään: Ei koulua, vaan elämää varten!)  

URAUTUMATTOMUUS 
Vaikka olet valinnut tietyn alan hakiessasi opiskelemaan, sivuainevalinnoilla ja omalla kiinnostuksella voit määrittää paljon, mihin lopulta päädyt töihin. Opiskeluaika on jännittävää, kaikki on vielä avoinna! (Voit unelmoida mistä tahansa työpaikasta. Vaikka alasi työnäkymät olisivat surkeat, et ole työtön niin kauan, kun olet vielä opiskelija.)

Kaiken kaikkiaan opiskelu on tosi nastaa ja on kivaa ja jännittävää elää tätä vaihetta. Totta puhuakseni olen silti tosi iloinen, että toinen meistä on jo valmistunut, niin ei tarvitse sitkuttaa ihan pelkillä opintotuilla. Perästä tullaan!

 
 
    Kuva: Kimmo Korpela