L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Sinä et pääse perille yhtenä päivänä, ja sinulla on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. – Sinun vikasi on siinä, Anna, että uskot voivasi opettaa noille lapsille kaiken auringon alla ja kaupan päällisiksi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet ettet kykene mihinkään.

8A8A9068

Annan nuoruusvuosien jälkeen siirryin loogisesti sarjan seuraavaan kirjaan, Anna ystävämme (1909). Tuntui, että nautin näistä kirjoista – jos mahdollista – jopa enemmän tai ainakin eri tavalla kuin keskenkasvuisena lukiessani. Muistan kirjojen tuntuneen silloin paljon pidemmiltä kuin ne nyt tuntuivat. Nyt toivoin, etteivät ne ollenkaan loppuisi. Avonlean rauhallisessa ja kauniissa elämänpiirissä on ihana viipyillä.

Anna ystävämme -kirjassa jatko-opistosta valmistunut Anna aloittaa opettajana kotikylänsä koulussa. 16-vuotiaalla opettajaneidillä on kirkkaat ja kunnianhimoiset kasvatustavoitteet, jotka on todellisuudessa helpompi sanoa kuin toteuttaa. Kasvattaessaan Anna kasvaa itsekin opettajana ja ihmisenä, ja oppii samalla armollisuutta itseään kohtaan. Anna on joissakin asioissa perfektionisti: hänellä on korkeita ihanteita, joilla ei aina ole tekemistä todellisuuden kanssa. Tunnistan tässäkin suhteessa itseäni Annassa joiltakin osin, mutta yhtä vahvasti tunnistan myös muuttumista ja realiteettien tiedostamista. Joku asiantuntija sanoi kerran mainiosti, että paras on hyvän pahin vihollinen. Siinä yksi elämänohjeistani.

Oppilaiden lisäksi Annalla on kasvatettavaa Vihervaarassa, sillä Marilla on ottanut hoiviinsa orvoiksi jääneet kaksoset Doran ja Davyn. Vapaa-ajalla Anna, Gilbert ja muut paikkakunnan nuoret puuhailevat Avonlean uudistusseuran nimissä ja koittavat kohentaa kylän asioita vaihtelevalla menestyksellä.

8A8A9063

Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. – En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa – vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite –, mutta haluaisin mielelläni lisätä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…

Kirjan loppupuolella Anna tutustuu Kaikuranta-nimistä tilaa asustavaan yksinäiseen Lavendel-neitiin, josta tulee suuresta ikäerosta huolimatta Annan hyvä ystävä ja sukulaissielu. Lavendel on kyläläisten mielestä erikoinen keski-ikäinen nainen: hänellä on vilkas mielikuvitus, jota hän ei välitä salata. Vaikka mielikuvitus ja kuvitteleminen esitetään Anna-kirjoissa lähtökohtaisesti positiivisessa valossa, Lavendel-neidin kohdalla asiassa on kaksi puolta. Lavendel on minusta kauniilla tavalla surullinen henkilö. Kuvittelemalla hän saa vaihtelua vanhanneidin arkeensa, mutta jää toisaalta mielikuvituksen vangiksi sen sijaan, että lähtisi ihmisten ilmoille. Vanhat pettymykset kaihertavat. Annaan tutustuttuaan Lavendel saa huomata, että ehkä elämällä on tarjota hänelle vielä jotain todellistakin.

8A8A9069

Anna ja Gilbert ovat ystäviä mutta eivät enempää. Anna on päättänyt parhaan ystävänsä Dianan kanssa jo kauan sitten, että ihannemies on pitkä, tumma ja surusilmäinen synkistelijä, joka on kuin napattu suoraan traagisista rakkaustarinoista. Vähempään tytöt eivät aio tyytyä. Pettymys onkin suuri, kun Dianan nimettömään ilmestyy sormus ja Anna jää yksin haaveilemaan täydellisestä ritaristaan. Gilbert tunnistaa Annassa enemmän kuin ystävän, mutta romantiikannälkäisen Annan ei ole helppoa luopua itse luodusta mielikuvastaan. Lavendel-neidin tarina ja Annan periaatteellisuus tarjoavat sen tarpeellisen opetuksen, että ehdottomuus on joissakin asioissa hyväksi, mutta useimmiten se on vain turhaa ylpeyttä, joka estää saamasta elämässä asioita, joilla todella olisi merkitystä.

Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo “ihmeellinen” ei tulekaan ihmisen elämään riemun pauhinassa kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luokse hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy arkihahmossa, kunnes äkkiä valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneuden.

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Avonlea)
WSOY, 2003 [1909]
263 s.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

– On suloista olla kotimatkalla ja tietää, että tulee todella kotiin, hän sanoi. – Minä rakastan jo Vihervaaraa; koskaan ennen en ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole tuntunut minusta kodilta. Voi, Marilla, minä olen onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa eikä se tuntuisi ollenkaan vaikealta!

8A8A6108

Klassikoista puheen ollen kävi niin, että palasin ihan arvaamatta Prinssi Edwardin saarelle. Otin vain spontaanisti Annan nuoruusvuodet (1908) hyllystä ja aloin lukea enkä meinannut malttaa laskea käsistäni.

L. M. Montgomeryn Anna oli minulle hyvin merkityksellinen voimahahmo ja niin sanottu sukulaissielu teini-ikäisenä, mutta aikuisena en ole enää Annoja lukenut: luulin niiden olevan liian lapsellisia ja vanhanaikaisia nykyiseen makuuni. Pelkäsin, että olen kasvanut niistä ohi. Blogin alkuaikoina kirjoitin kyllä ihanasta Anna-elokuvasta, mutta tuossakin postauksessa mainitsin, että ehkä kirjat itsessään tuntuisivat liian koukeroisilta, jos niihin palaisi. Tässä postauksessa kirjoitin sen sijaan Annan ja Runotytön lukijoista, ja L. M. Montgomeryn elämäkerrasta kirjoitin täällä. Kuitenkaan itse kirjoja en ole blogissa esitellyt.

Nyt kun olen Annan nuoruusvuodet taas vuosikausien jälkeen lukenut, voi, miten rakastinkaan sitä! Se on kerta kaikkiaan ihana! Mitkään vuodet välissä eivät ole voineet himmentää Vihervaaran Annan tenhoa. Ja vastoin epäilyksiäni, kirja ei tuntunut koukeroiselta eikä liioin lapselliselta. Ehkä klassikkoputki alla on virittänyt minut vanhan kirjallisuuden taajudelle, mutta nyt myös asenteeni oli valmis tähän matkaan: en alkanut lukea Annaa tyttökirjana vaan kirjana, sillä oletuksella, että sillä voi olla minulle annettavaa myös juuri nyt. Olin lukiessani se unelmoiva tyttö, joka alunperin Annasta viehättyi, olin aikuinen nainen, joka katseli tapahtumia hymyilevällä viisaudella, ja olin äiti, jonka tytär lähestyy kovaa vauhtia Anna-ikää ystävyyssuhteineen ja projekteineen.

8A8A6105

– Voi, miten ihana päivä! sanoi Anna nostaen nenänsä ilmaan ja hengittäen täysin siemauksin. Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä? Täytyy oikein surkutella niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta juuri tätä heillä ei ole.

Annan nuoruusvuodet (1908) kertoo Anna Shirley -nimisestä orpotytöstä, joka 11-vuotiaana päätyy erehdyksen kautta ottolapseksi naimattomien sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin. Tarina sijoittuu Kanadaan ja siellä luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle. Annan kotitila on nimeltään Vihervaara, ja romantiikannälkäinen Anna rakastuu vehreään paikkaan välittömästi. Anna on hyväntahtoinen, mutta aiheuttaa monia kommelluksia ajattelemattomuuttaan. Naapurin Dianasta Anna saa kaipaamansa sydänystävän, ja sekä ilot että murheet tuntuvat Annan sielun pohjalla asti. Anna rakastaa tarinoita ja traagisia kohtaloita, ja kunnostautuu etenkin ainekirjoituksessa. Koulussa hän kilpailee Gilbert Blythen kanssa, jonka leikinlaskua herkkätunteisen Annan on vaikea antaa anteeksi.

Annan nuoruusvuodet kuten Anna-sarja laajemminkin, on kasvutarina, jossa Anna kehittyy henkilönä. Suurimmat särmät hioutuvat pehmeämmiksi, mutta herkkyys, kauneudentaju ja hersyvä elämänjano säilyvät. Annasta tulee miellyttävämpi, kun itsepäisyys, ylpeys ja mustavalkoisuus laimenevat. Anna tosin on alusta alkaen ihmeen myönteinen lapsi siihen nähden, että on elänyt rakkaudettoman varhaislapsuuden, mutta ajatelkaamme sen johtuvan siitä, että hän on poikkeuksellinen yksilö. Rikas mielikuvitus kuviteltuine ystävineen on auttanut häntä selviytymään, ja Vihervaarassa hän saa oikeaa rakkautta eikä pelkää näyttää räiskyviä tunteitaan. Riemukkaiden hetkien lisäksi Anna joutuu yhtä lailla kahlaamaan toisinaan myös häpeän ja epäonnistumisien suossa.

8A8A6094

– Käy sääliksi ihmisiä, joilla ei ole omassa maassaan kieloja, sanoi Anna. – Diana kyllä arvelee, että heillä voi olla muuta vielä parempaa, mutta eihän mikään voi olla parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? – Ja sitten Diana sanoo, että elleivät he ole nähneet niitä, eivät he voi niitä kaivatakaan. Mutta se on minun mielestäni kaikkein järkyttävintä. Ajattelehan, Marilla – olla tietämättä minkälaisia kielot ovat!

Olen aina tuntenut sukulaissieluutta Annan kanssa, ja vaikka en ole ollut orpo, hänessä on monta ominaisuutta, joihin voin samaistua. Esimerkiksi kaunosieluisuus, vilkas mielikuvitus, kirjalliset pyrkimykset ja kehittyminen kirjoittajana, kunnianhimo koulussa ja myöhemmin opinnoissa ja tietty kotikutoisuus ja maalaisuus puhuttelevat. Mahdotonta arvioida, kuinka paljon kirjalliset esikuvat ovat olleet kannustamassa eteenpäin esimerkiksi kirjoittajana, toimineet vertaistukena ja valaneet uskoa yrittämiseen (ja tekevät sitä edelleen). Varmaa on vain, että paljon!

Annan nuoruusvuosissa on lempeää, tarkkanäköistä huumoria ja kauneutta, joka pysäyttää. Luonto on loppumaton ihastuksen kohde. Kirja kertoo muutoksesta myös Marillassa ja Matthewssa: Annan läsnäolo ja varaukseton rakkaus tekevät heille vähintään yhtä hyvää kuin heidän huolenpitonsa Annalle. Tuntuu, että minäkin tarvitsin Annaa juuri tähän kohtaan, muistuttamaan, että elämä on ihme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään, huokasi Jane. – Haluaisitteko te olla noin rikkaita, tytöt?
– Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. – Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt, hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia. Emme voisi nauttia sen kauneudesta enempää, vaikka meillä olisi miljoonia dollareita ja säkeittäin timantteja.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet [Anne of Green Gables]
WSOY, 2002 [1908]
287 s.

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita ja tuoda lohtua heidän elämäänsä, oma elämäsi on elämisen arvoista.
– L. M. Montgomery päiväkirjassaan vuonna 1938

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (2017) on kattava katsaus rakastetun kirjailijan (1874–1942) elämään ja sen jälkiin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Teos sisältää Montgomeryn itsensä kirjoittaman Alppipolku -osion, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja uransa alkua verraten sitä Alppien huipulle kiipeämiseen. Lisäksi teoksessa on otteita hänen päiväkirjoistaan sekä Sisko Ylimartimon osuus, jossa hän löytää yhtäläisyyksiä Montgomeryn ja tämän tyttöhahmojen välillä.

Itsenäiset, kirjallisesti lahjakkaat, usein vähintään puoliorvot tytöt Prinssi Edwardin saarelta heijastavat Ylimartimon mukaan moniltakin osin Montgomeryä itseään. Yksi ratkaiseva ero hahmojen ja heidän luojansa välillä kuitenkin oli: kirjojen sankarittaret menivät naimisiin vain rakkaudesta, mutta Montgomery itse tyytyi kosintaan, joka ei aiheuttanut hänessä lainkaan romanttisia tunteita. Puoliso kärsi psyykkisestä sairaudesta eikä alunperinkään ollut Montgomeryn unelmien prinssi, mutta yhdessä kuitenkin oltiin ja muutama poikakin parille siunaantui.

Äitiydestä Montgomery vakuutti nauttivansa kaikin siemauksin, mutta sortui jopa ylihuolehtivaisuuteen poikien aikuistuttua. Mielenkiintoista kirjassa on juuri paradoksi Montgomeryn ja hahmojen kohtaloiden välillä. Vaikka esimerkiksi Montgomeryn ja Anna Shirleyn lähtökohdat olivat melko samanlaiset, uskoisin kirjan perusteella kuvitteellisen Annan kuitenkin olleen onnellisempi. Montgomeryn elämän loppupuoli oli Ylimartimon mukaan jopa synkkä, eikä itsemurhaoletuskaan ole perusteeton.

Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian lisäksi teos esittelee myös Montgomeryn vähemmän tunnettuja tyttösankareita kuten Saran, Janen, Marigoldin ja Patin. Näistä hahmoista lukeminen ei ollut itselleni niin kiinnostavaa, koska niihin ei ollut mitään yhteyttä, ja Anna-viittaukset olivatkin kaikkein mieluisimpia. Minulle kirjoittajanalkuna antoi myös toivoa, että ennen läpimurtoaan Montgomery sai kasoittain hylkäyskirjeitä eri kustantamoilta, ja moni olisi voinut lopettaa koko touhun. Montgomery kuitenkin uskoi kykyihinsä, ja kerran hän sitten tuli luoneeksi Annan erään lehdestä leikatun valokuvan perusteella. Edes Annan nuoruusvuodet ei mennyt läpi heti ensimmäiseltä kustantamolta, mutta nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista tyttökirjoista.

 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku – L.M. Montgomeryn elämä ja teokset
Minerva, 2017
336 s.

Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.


Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth.  Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.

Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.


Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo
 

Anna Ystävämme

 

 

Anna Shirley, Vihervaaran Anna, Anna ystävämme… Kukapa meistä romantikoista ei olisi lukenut noita L. M. Montgomeryn (1874-1942) ajattomia tyttökirjaklassikoita! Nostalgian aallot oikein lävistivät selkäpiini, kun palasin Vihervaaraan vuosien jälkeen, tällä kertaa elokuvan muodossa eräänä sairastelupäivänä. Vanhempani olivat hankkineet jostain Anna Ystävämme –dvd:n ja aivan pakkohan se oli lainata heiltä.
Kevin Sullivanin ohjaama Anna Ystävämme-elokuva/minisarja pohjautuu siis kanadalaisen Montgomeryn kirjasarjaan, jonka päähenkilö on Prinssi Edvardin saarelle adoptoitu orpotyttö Anna Shirley. Punapäinen Anna rakastaa kirjallisuutta ja on hyvin temperamenttinen ja itsepäinen, mutta pehmenee vanhemmiten. Sekä kirjoissa että elokuvassa parasta on kuitenkin idyllisyys ja miljöö. Hankaluudet ovat verrattaen pieniä ja Prinssi Edvardin saarelaiset tuntuvat elävän Herran kukkarossa. Kaikki on ihailtavan kaunista ja viatonta. Kirjoissa kyllä vilahtelee myös karumpia teemoja kuten orpous, ilkeily, juoruilu, katkeruus, sairaudet ja kuolema, loppupäässä myös ensimmäinen maailmansota, mutta Annan ehtymätön mielikuvitus saa silti kaiken näyttämään kauniilta! Pahat asiat eivät ole pääosassa, joten niitä tuskin huomaa. Näkökulma on myönteinen ja Annan rakkaus- ja luomistuskat ehkä suurimpia murheita, nekin enimmäkseen johtuvat vain Annan syvästi tuntevasta luonteesta. Anna-kirjat ovat viimeisiä osia lukuunottamatta aikalaisromaaneita 1900-luvun alkupuolelta. Ne ovat siten myös mainiota ajankuvaa.
Kun olin katsonut Anna-elokuvan, jonka olin nähnyt joskus nuorempana tv:stäkin, teki mieli selailla myös kirjoja. Ne ovat yksiä harvoista nuortenkirjoista, joita minulla on kirjahyllyssäni edelleen (neljä ensimmäistä osaa kahdeksasta.) Olen saanut niitä nuoruusvuosina lahjaksi ja säilytän ne iloiten vaikken olekaan vuosiin lukenut niitä läpi. Vihervaaran Anna on vaan sellainen tietynlainen must-juttu kaltaiselleni kirjoittajalle. Ehkä palaan kirjoihin tarkemmin sitten kun omat tyttäreni ovat lukuiässä. Toivottavasti Anna-kirjat kiinnostavat vielä monia sukupolvia. Satavuotiainakin ne tuntuvat kuitenkin ajattomammilta kuin vaikkapa monet 1990-luvun nuortenkirjat. Luin itse Anna-kirjoja eniten varmaan yläasteen aikana ja Anna olikin minulle mainio esikuva määrätietoisesta haaveilijasta, jolla oli kirjallisia unelmia – ja joka lopulta sai elämänsä rakkauden. Annaan on helppo samastua. Lempparini Anna-kirjoista olikin Annan unelmavuodet, kai juuri siksi, että vihdoin Anna ja Gilbert…
Aikuisen näkökulmasta Anna-kirjat tuntuivat nyt jopa hieman pitkäveteisiltä vaikka nuorena rakastin niitä. Ehkä siksi, että kouluikäisen Annan murheetkin ovat aika pieniä. Olen kai selvästi yli kohderyhmän keski-iän. Viimeisiä osia en edes tullut koskaan lukeneeksi kunnolla, koska Anna jäi niissä jo sivurooliin, sääli sinänsä. Anna kuitenkin oli juuri se henkilö, jonka takia noita kirjoja niin rakastin. Niinpä minulle Anna-kirjat ovat nimenomaan ne neljä ensimmäistä. Eli Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Anna opettajana.
Vaikka kirjat tuntuivatkin nyt hieman koukeroisilta (muistoissani ne ovat silti täydellisiä), kuitenkin elokuva oli minusta nyt aikuisenakin edelleen aivan ihana! Musiikki ja maisemat ovat niin kauniita ja näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti, Megan Follows Annana ja Richard Farnsworth Gilbert Blythenä. Myös Marilla ja Matthew ovat aivan omia itsejään elokuvassa. Mutkia oli vedetty elokuvaa varten sopivasti suoraksi. Oli kiinnostavaa havaita, että nyt nuori Anna vaikutti elokuvassa jopa raivostuttavan itsepäiseltä, ylpeältä ja oikukkaalta varsinkin Gilbertiä kohtaan, kun nuorempana pidin Annan käytöstä ihan oikeutettuna, jopa ihailin sitä. Onneksi vanhemmiten Annankin mielipiteet kypsyvät hieman joustavammiksi ja pehmeämmiksi, ehkä samoin on käynyt lukijallekin.
Haluaisin kovasti nähdä myös dvd-sarjan myöhemmät osat, Anna Ystävämme –jatko-osa ja Anna Ystävämme –tarina jatkuu, mutta niitä ei tunnu löytyvän oikein mistään, ei edes kirjastosta. Joka tapauksessa Anna Ystävämme on valloittavan ihana elokuva pienestä orpotytöstä, josta kasvaa älykäs romantikko ja kynäniekka, unelmia ja rakkautta unohtamatta.
Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. Sitten he lähtivät hämärissä kulkemaan kotiin päin. Vieretysten kuin morsiuspari he vaelsivat mutkittelevaa polkua, jota reunustivat maailman kauneimmat kukat, ja samosivat yli niittyjen, joiden yllä puhalsi toivon ja muistojen lauha tuuli.
(katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet)